Beanpole kotikatsomo

Toisen maailman sodan päättymisen jälkeen Leningradilaisessa sotilassairaalassa työskentelevää ja lapsesta huolta pitävää Iyaa (Viktoria Miroshnichenko) kutsutaan pituutensa vuoksi Beanpoleksi. Hän kärsii aivotärähdyksen jälkeisen oireyhtymän aiheuttamista kohtauksista, jotka halvaannuttavat hänen toimintakykynsä ajoittain täysin. Kun Iyan sodanaikainen ystävä Masha (Vasilisa Perelygina) palaa tragedian jälkimainingeissa kaupunkiin he pyrkivät rakentamaan elämänsä ja keskinäisen suhteensa uudestaan.

Vain kaksi elokuvaa aiemmin ohjanneen venäläisen Kantemir Balagovin Beanpole (Dylda, 2019) ottaa uudenlaisen lähestymistavan sotaelokuvaan. MUBI:ssa julkaistu elokuva sai muutaman näytöksen Rakkautta & Anarkiaa festivaalilla, mutta on jäänyt kuvallisesta ja sisällöllisestä vaikuttavuudestaan huolimatta melko vähäiselle huomiolle.

Vallankumouksellisen Beanpolen lähestymistavasta sotaelokuvan genreen joko sankarillisesti suurta isänmaallista sotaa tai rintaman kauhuja kuvaaviin venäläiselokuviin tekee sen, ettei taistelua nähdä yhdessäkään kuvassa, mutta sen seuraukset tuntuvat sitäkin raskaammin ja monisyisemmin. Lähimpänä vertailukohtana toimii toinen Cannesissa palkittu ja naisnäkökulman omaava sotaelokuva Kurjet lentävät (Letyat zhuravli, 1957).

Sodan koskettamiin venäläisenyhteiskunnan yksilöihin paneudutaan monipuolisesti, mutta genrelle poikkeuksellisesti fokus pysyy rintamalla taistelleiden naissotilaiden Iyan ja Mashan elämässä. Sota on jättänyt heihin syvät fyysiset ja henkiset arvet, mitkä jäävät heidän sairaalassa auttamiensa miesten vammojen sijaan hoitamatta. Naisten sotatraumoihin suhtaudutaan yhteiskunnassa eri tavalla ilman kunnioitusta tai palkitsemista. Naisnäkökulman esiin tuomisen lisäksi heidän rooliaan sota-aikana käsitellään kompleksisemmalla tavalla kuin kaksijakoisen elämän ottamisen ja sen antamisen kautta.

Iyan ja Mashan ystävyys- ja rakkaussuhteessa ilon hetket vaihtelevat keskinäisen kaunan ja kiristämisen kanssa, josta näyttelijät tekevät vähäeleisen aidontuntuisen. Mashan harjoittama hyväksikäyttö kohdistuu hyväntahtoiseen Iyaan, mutta molempien motivaatiot ovat silti ymmärrettäviä ja perusteltuja avautuen hiljalleen näiden rintamakokemusten paljastumisten myötä. Suhteen valtataistelu jättää jälkensä heihin molempiin sekä siihen sekaantuviin miehiin, sairaalanjohtaja Nikolaihin (Andrey Bykov) ja nuoreen Sashaan (Igor Shirokov).

Beanpolesta kasvaa yksi kaikkien aikojen parhaiten värejä tarinankerronnan tukena käyttävistä elokuvista. Punaisen ja vihreän sävyissä hehkuvan mis-en-scenen temaattisen käytön avulla määritellään sekä päähenkilöitä että heidän valtasuhteidensa sekoittumista muuten seepiansävyisiä valokuvia muistuttavassa 1940-luvun maailmassa. Aikakauden tuntua lisäävät taustalla soiva radio ja todellisten valonlähteiden harkittu käyttö.

Paljolti käsivaralla kuvatussa viipyilevissä kamera-ajoissa yhdistävät Saksa vuonna nolla (Germania anno zero, 1948) elokuvan historiallisessa tuhotussa kaupungissa elämisen karu realismi Son of Saulin (2015) tyyppiseen subjektiiviseen kerrontaan. Ihmiskehoon kokemista välittävien lähikuvien ja äänimaailman avulla katsoja kiinnitetään Iyan ulkopuoliseen näkökulmaan ja tämän saamien kohtausten tukahduttavaan kokemiseen.

Venäläisten auktoriteettien vastaisuuteen viittaamisesta huolimatta Beanpolessa ei keskitytä poliittiseen sisältöön vaan henkilövetoiseen kerrontaan ja kahden naiseen välisen suhteen monitasoiseen tutkimiseen. Kuvallisesti enemmän vihjaavassa kuin näyttävässä elokuvassa käsitellään äärimmäisen rankkoja aiheita sotatraumoista, hyväksikäytöstä ja kuolemasta.

Beanpole antaa paljon ajateltavaa, mutta tarjoaa lopulta myös mahdollisuuden elämän ja rakkauden parantavaan voimaan yhteiskunnallisen sekä yksityisen sodan aiheuttaman tuhon jälkeen.