Arn - Temppeliritari kotikatsomo

Arn – Temppeliritari on Pohjoismaiden kallein elokuva tähän mennessä. Tiedä sitten mihin 25 miljoonaa euroa on kulutettu, kun lopputulos muistuttaa enemmän tv-sarjaa kuin täysveristä historiallista seikkailuelokuvaa. Televisiosarjana Arn tullaan vielä näkemään ja siinä muodossa Jan Guilloun romaanien filmatisointi saattaa paremmin toimiakin.

Arnin ylöspanossa ei sinällään ole mitään vikaa, vaikka Hollywood-tuotannoille ei vertoja vedetäkään. Suurin osa rahoista lienee uponnut tekniseen toteutukseen ja lavastukseen. Keskiaikaiseen miljööseen on panostettu, tosin historiantunneilla hereillä olleiden silmissä muutamat yksityiskohdat ovat hitusen häiritseviä. Mutta – elokuva on populaaria tarinankerrontaa, jossa tunnelma ja draama ovat historiallisia yksityiskohtia tärkeämpiä elementtejä. Valitettavasti Arnin suurimmat ongelmat ovat juuri tunnelmassa ja draamassa.

Arnista puuttuu asenne ja vimma. Ritareiden, väkivallan ja kirkkomahdin sävyttämässä ajassa olisi ollut aineksia pysäyttävään seikkailuun. Tanskalaisohjaaja Peter Flinthin tirehtööräämässä elokuvassa ajankuva muuttuu valjuksi ja latteaksi, kun henkilöiden kehityskaaret jäävät ylimalkaisiksi ja keskiaikaisen yhteiskuntarakenteen taustat ja perustat irrallisiksi.

Historia ei Arnissa ole läsnä, kuten vaikkapa islantilaisessa Korppi lentää -elokuvassa (1984). Arnin historiakuva on sitä pintakoreutta, josta Hollywood-tuotantoja on tapana parjata. Henkilöhahmot poukkoilevat historiallisessa miljöössä juonikuvioiden muistuttaessa television suoltamaa saippuaoopperaa.

Ja mistä elokuvan lisänimi Temppeliritari? Legendaaristen soturimunkkien historia ja taustat jäävät tyystin romanttisen lässytyksen ja muun venkoilun jalkoihin. Ritariteeman kohtalona on toimia jonkinmoisena päähenkilön sankarikuvan kehyksenä ja muutamien miekanheilutusten perustana päätarinan keskittyessä Arnin ja Cecilian rakkaudessa riutumiseen, jota Tuomas Kantelisen säveltämä tusinamusiikki suorastaan kiusaannuttavasti alleviivaa.

Jos ritariteema jää puolivillaisesti perustelluksi, ei pääosan esittäjällä Joakim Nätterqvistillä ole ritariroolin edellyttämää karismaakaan. Tarkoituksetonta ratsastelua ja patsastelua on näissä elokuvissa nähty riittämiin. Toiminnalla ja draamalla on oltava syvempiä funktioita. Enkä peräänkuuluta tässä väkivallan ja toiminnallisuuden lisäämistä, sillä niitä Arnissa on sinällään riittävästi, vaan draamallista dynamiikkaa suhteessa toimintaan ja henkilöhahmojen kehittelyyn.

Arn-poika vain ratsastelee, miekkailee ja haaveilee Ceciliasta, mutta hänen perimmäisistä motiiveistaan ja mielenliikkeistään ei välity minkäänlaista kuvaa. Tämä johtaa siihen, ettei päähenkilön kohtalosta ole rahtuakaan kiinnostunut. Eikä tilannetta auta, että useat kiinnostavat sivuhenkilöt tipautetaan tarinakulusta tämän tästä ja heidän hetkittäistä läsnäoloaan jää vain ihmettelemään. Kenties tulevassa tv-sarjassa sivupolut saavat enemmän tilaa ja sieltä löytyisi lihaa kovin paljaiden tarinaluiden ympärille.

Valjua elokuvakokemusta ei pelasta edes dvd-julkaisu, joka on vailla lisämateriaaleja. Koska elokuvan historiakuva jää mitäänsanomattomaksi, olisi keskiajan historiaa valottanut dokumentti puolustanut paikkaansa ja syventänyt kenties itse elokuvaakin.