Mr. Bean lomailee kotikatsomo

Mr. Bean, Rowan Atkinsonin esittämä liki epäinhimillisen eksentrinen kuminaama singahti kulttisuosioon omassa tv-sarjassaan vuosina 1990–1995. Lapsenomaisen, paikoin ilkeän mutta pohjimmiltaan hyväntahtoisen outolinnun seikkailut sisälsivät absurdia tilannekomediaa ja vanhakantaisen fyysistä mykkäelokuvien slapstick-komiikkaa.

Mr. Beanin ensimmäinen seikkailu valkokankaalla, Bean – äärimmäinen katastrofielokuva (1997), hylkäsi Beanin vahvuudet mykkänä brittihörhönä ja sysäsi tämän suht tavallisen Hollywood-perhekomedian sivuosaan ja perheen ongelmanratkaisun katalysaattoriksi. Komediallisesti sovinnaisen katastrofielokuvan jälkeen Atkinsonin luultiin jo siirtäneen hahmonsa eläkkeelle, mutta toisin kävi.

Mr. Bean lomailee siirtää hahmon taas tapahtumien keskiöön, ja pois Hollywood-tähteyden tavoittelusta. Steve Bendelackin ohjaus on leimallisesti erittäin eurooppalainen, ja Beanin road movie -odysseia halki Ranskan maaseudun on kunnianosoitus sekä manner-Euroopan maalaismaisemille että Jacques Tatin tilannekomiikalle.

Eurooppalaisuuden korostamisen lisäksi hattua nostetaan myös rapakontakaisen mykkäkomedian mestarille Charles Chaplinille. Beanin toilailut aiheuttavat Stepan-pojan (Max Baldry) jäämisen junasta Cannesiin, jonne ilmaisen lomamatkan voittanut Beankin on menossa. Varsinkin kaksikon yhteiset ilveilyt muistuttavat Chaplinin pojasta (1921).

Vaikkei Bean mikään romanttinen ritari olekaan, lämmin mutta omituinen suhde hehkeään näyttelijättäreen Sabineen (Emma de Caunes) toimii aasinsiltana Cannesin elokuvafestivaaleille, jossa Willem Dafoen esittämä egomaaninen taideohjaaja Carson Clay esittää elokuvaa, jossa Sabine on sivuosassa. Clayn hahmon avulla teos puree niin sanotun esteettisen korkeakulttuurin nilkkaan, pilkaten itsekeskeisiä apuraha-puoskareita, joiden kriitikoiden ylistämä taiteilu on puuduttavaa itsekorostusta.

Onnistuneista sivujuonista huolimatta itse Mr. Bean on vihdoin elokuvansa kiistaton keskipiste, sellaisena kuin hänen olisi kuulunut olla jo kymmenen vuotta sitten. Bean-keskeisyys on sekä teoksen vahvuus että heikkous, sillä hahmo on muuttunut turhankin ikoniseksi. Komediakansakunnan kaapin päälle nostettuun Beaniin on erittäin vaikea tuoda enää uusia näkökulmia. Atkinson antaa kuitenkin vielä kerran kaikkensa, ja Beanin taru olisikin hyvä päättää Ranskan Rivieran aurinkoisiin tunnelmiin.