Arn - Pohjoinen valtakunta valkokangas

Yhden ilmeen mies seikkailee jälleen. Juuri niin, Arn on täällä taas. Eikä armoa katsojia kohtaan edelleenkään tunneta. Toinen puuduttava kaksituntinen jatkaa samalla tyhjää tarjoavalla linjalla kuin viimevuotinen ykkösosa Arn – Temppeliritarikin.

Kunnon kakkosen tavoin Pohjoiseen valtakuntaan on saatu mukaan samat kiusalliset noloudet, jotka edeltäjänsä esitteli: ristin puristelu, kulmien kurtistelu ja väkisin puristetut itkukohtaukset. Pähkinänkuoressa Arn onkin ulkokultainen, romanttinen ritaritarina ja pukudraama, jonka elokuvallisia mahdollisuuksia ei inhorealismin ja sankarieepoksen välissä ole valitettavasti nähty lainkaan.

Pohjoisessa valtakunnassa Arn (Joakim Nätterqvist) tappelee ja hiimailee Pyhällä maalla, jonne jäi edellisen elokuvan lopussa. Cecilia (Sofia Helin) puolestaan kykkii samaista siveysrikostuomiotaan nunnaluostarissa. Lemmenpari kärsii koettelemuksensa loppuaikoja hammasta purren samalla, kun politiikassa tapahtuvat muutokset järisyttävät heidän lähipiiriään kotopuolessa. Toive jälleennäkemisestä pitää parin järjissään mutta sekään ei ole itsestäänselvyys. Yhden seikkailun päässä kun on aina uusi hankaluus, ja vihulainen vaihtuu nopeasti toiseen samanmoiseen. Ja niin Arn tarttuu miekkaan, uudestaan ja uudestaan – ja uudestaan.

Elokuvan pitkäpiimäisyyttä vahvistaa luultavasti se, että kyseessä on adaptaatio. Koska yhtään tappelua tai silmiin tuijottelua ei ole voitu tarinasta poistaa, on kaikki potentiaalisesti kiinnostavat maanläheiset ajatukset lahdattu heti alkuunsa ja käännetty ritariromantiikkaan paremmin sopivaksi ylitsevuotavaiseksi haaveparatiisiksi.

Arnista lienee tarkoitettu skandinaavien oma Braveheart, samanlaista uhoa kylvää mies taisteluiden lomassa. Arnin hahmolta ja eritoten Nätterqvistin roolisuorituksesta puuttuvat kuitenkin kaikki ihmiselle ominaiset piirteet, esimerkiksi sanattoman ilmaisun alkeellisimmatkin aakkoset ja samalla kyky tuoda jotain eloa tähän pystyyn kuolleeseen tekeleeseen. Nätterqvistin suoritus tekeekin Arnista vaisun ja robottimaisen, johon samaistunevat vain huonekasvit.

Arn-elokuvapari summaa olemuksellaan taidokkaasti juuri sen, mitä tapahtuu, kun soppaa sotkee liian monta kokkia. Hämmentävien kielellisten ratkaisujen lisäksi tekijät ovat kitkeneet kansainvälisille markkinoille päästäkseen hommasta kaiken pohjoismaalaisuuden. Tämän tuloksena ei voikaan syntyä mitään kansallisesti ohjautuvaa persoonallista otetta: ei Hollywood-spektaakkeliin verrattavaa melodramaattista henkselienpaukuttelua, ei edes keskivertoranskisleffan omituista särmää. Pohjoismaalainen on yhtä pihalla kuin muunmaalainenkin ja ainut yhteisöllisyyden armopalamme on – vau – koivu.

Koska elokuva kosiskelee kaikkia maailman ihmisiä, se ei myöskään ota kantaa mihinkään, ei sano mitään, eikä lähesty edes hienovaraisesti vihjaillen syvimpiä tunneskaaloja. Tarina tätä kyllä edellyttäisi, mutta elokuva tyytyy apaattisesti etenemään kohti pakollista loppua ilman draaman vilaustakaan samalla, kun katsoja potkii turhautuneena penkkiään. Tämä on hirveä sääli, kun ajattelee millainen määrä rahaa tähän kaivoon on kaadettu, ja kuinka pirun hienolta elokuva aika-ajoin näyttää. Pohjoinen valtakunta epäonnistuu kuitenkin masentavasti sekä yksittäisenä elokuvana että sarjan päätösosana.