Tie kotiin valkokangas

Tie kotiin on yksiulotteinen oppitunti niille, joita ei luennoitsijan banaali jauhanta voisi vähempää kiinnostaa. Pieni ja kaunis rakkaustarina on vain pintaa kiinalaisen Zhang Yimoun vihaiseksi saattavassa elokuvassa, jonka kerronta kasvaa vanhan kansan kollektiivisen alitajunnan syövereistä ja paisuu ylisiirappiseksi perinteiden ylistykseksi. Rakkaustarina on kehys, jonka kautta, globalisaation ja teknologian vallanvarjojen pelossa, puolustetaan luontoa, yksinkertaisuutta ja maaseudun lämminsydämisiä ihmisiä. Ei siinä mitään kummempaa, mutta tämä teos, joka tutoroi kappaleita jostain hypoteettisesta luonnollisuuden oppikirjasta ja pitää samalla moraalisaarnaa, ei kehitä, vaan eristää. Tarjoaa absoluuttista totuutta.

Tie kotiin on syntynyt etnisistä - koko ajan yhä laajamittaisemmista - lähtökohdista, tilanteesta, jossa tuoksuu vanhan maailman mätäneminen - mikäli suurkaupunkien kujilta ja näyttöpäätteiden ääreltä jaksaa kävellä muutaman kilometrin rajan yli luontoon. Eli lähtökohdista, jossa maaseudulla kasvaneet nuoret vaeltavat juurensa unohtaneena kaupungeissa osina virtuaaliajan järjestelmää. Yimou ei kuvaa tätä nuorisoa, vaan liu’uttaa kameran tielle menneisyyteen, edellisen sukupolven tielle. Tielle "kotiin". Siellähän se kunnon elämä on. Sinnehän se elokuvakin kuuluu. Kuvat nykypäivästä ovat rakeisia, kylmän sinisiä. Menneisyys on pieteetillä toteutettua maalauksellista kerrontaa. Kuvien taustalla vinkuvat viulut tulevat särkemään vielä monta ikkunaa.

Elokuva sijoittuu yhdelle pienelle alueelle ja kahteen aikaan. Prologissa näemme kylmiä kuvia nykypäivästä. Kuolevassa maailmassa (pienessä, pitkät perinteet omaavassa maaseutukylässä) vanhat ihmiset kutovat huopia kangaspuilla, rakentavat käsin ja elävät köyhyydessä. Kaikki nuoret ovat muuttaneet kaupunkeihin. Jäljellä on vain lapsia ja vanhuksia. Kylän historian ainoa kouluopettaja on juuri kuollut kaupunkilaisessa sairaalassa. Tämän poika saapuu kylään tapaamaan surevaa äitiään. Äiti haluaa järjestää miehelleen arvokkaat hautajaiset. Kaupunkilaisen sairaalan kylmäkaapista ruumis täytyy kuljettaa kylään kantamalla, jottei vainajan henki koskaan unohtaisi kotiinsa johtavaa tietä. Poika päättää järjestää hautajaiset, mutta mistä saadaan kantajia? Eihän kukaan nuori enää asu maalla saatikka ymmärrä sen traditioita. Hukkaan mennyt sukupolvi.

Yimoun elokuva paljastaa visuaalisen upeuden ulottuvuutensa, kun poika alkaa kertoa tarinaa äidin ja isän nuoruudesta. Hirvittävin menoin painutaan ikuisen rakkauden alkulähteille, kylän kauneimman tytön ja viisaan opettajanalun kauniiseen kohtaamiseen. Maaseutu kukoistaa ja rakkaus puhkeaa. Nuoret ja vanhat. Lapset ja aikuiset. Yhdessä. Eläen perinteessä.

Mutta miten saataisiin väriä myös nykypäivään, epilogiin? No tietysti niin, että poika ottaa isänsä vanhan roolin ja että isän vanhat oppilaat kaupungista lähtevät kantamaan arkkua. Niin että nuoret ymmärtävät missä elämä on, "kotona".