William Tell valkokangas

On kai hyvä asia, jos elokuva tietää, mitä varten katsoja on penkkiin raahautunut. William Tell alkaa lupaamalla katsojalle, että kyllä, sitä omenaa tullaan ampumaan nuolella. Juuri muuta keskimääräinen katsoja tuskin aiheesta etukäteen tietää. Ehkä olisi parempi, jos asiat olisivat jääneet niille sijoilleen. Sveitsiläisen sankarin uusi elokuvatulkinta ei nimittäin lisää juuri mitään kiinnostavaa tämän kuuluisan tilanteen ympärille.

Elokuvan aloittavan omenaepisodin esikatselun jälkeen tapahtumat etenevät lineaarisesti. Vuosi on 1307. Wilhelm Tell (Claes Bang) on hiljaiseloa harjoittava entinen ristiretkeläinen, joka päätyy auttamaan itävaltalaisen voudin tappanutta miestä. Sveitsin ja sitä alistavan Itävallan välit ovat jo valmiiksi hankalat, joten Tell ystävineen joutuu kamppailuun maansa vapauden puolesta. Samaan aikaan Itävallan hovissa on kehittymässä oma draamansa.

Ajatus varsijousella aseistetusta vapaustaistelijasta ei kuulosta itsessään hassummalta lähtökohdalta elokuvalle. Tämä premissi on kuitenkin toteutettu suhteellisen vakavalla otteella. Hahmot puhuvat vanhahtavan runollisesti selittäen tunteensa ja näkemyksensä kaunokirjallisissa monologeissa. Paljon aikaa käytetään alustamaan konflikteja ja ihmissuhteita, jotka ehtivät hädin tuskin ratketa. Vaikutelma on tahattoman höpsö. Kun elokuva loppumetreillä lipsahtaa sopivamman viihteellisempään moodiin, esimerkiksi soturipapin muodossa, on jo myöhäistä.

William Tell tuntuu kahteen tuntiin ja varttiin ahdetulta tv-sarjan ensimmäiseltä kaudelta. Hahmoja on enemmän kuin nimiä muistaa ja tapahtumat hyppivät maantieteellisesti epämääräisestä paikasta toiseen. Näin laaja tarina tuntuu hukatulta elokuvamuodossa, varsinkin kun sen taustat jäävät tuntemattomiksi.

Ideologisesti teos on todella erikoinen yhdistelmä. Pohjimmiltaan kyse on nationalistisesta sadusta, jossa kaikki sveitsiläiset ovat joko sankareita tai näiden sankarien selkään puukottajia, kun taas itävaltalaiset ovat koomisuuteen asti pahantahtoisia konnia. Outoa tästä tekee elokuvan kohtuullisen edustuksellinen heterogeenisyys. Tarinassa on sijaa muillekin kuin valkoisille hahmoille, ja naisilla on vähän enemmän aktiivista roolia kuin tavallisesti tällaiset tarinat sallivat. Miksi näinkin monipuolisen representaation keskiöön piti asettaa lapsellinen versio valtioiden kamppailusta?

Tämä ei ole monista rajoitteistaan huolimatta aivan pienen budjetin tuotanto, ja rahaa on osattu käyttää hyvin. Komeasti taltioidut vuoristomaisemat ja metsät osoittavat, että oikeissa ympäristöissä kuvaaminen tuottaa tulosta. Myös asusteet ja lavasteet luovat keskiaikaista tunnelmaa, mahdollisesta autenttisuudesta riippumatta. On harmi, että nämä puitteet eivät päässeet osaksi parempaa kokonaisuutta.

Ehkä ilmeisen laajan budjetin vuoksi kuvasuunnittelussa on yritetty saada näkyville mahdollisimman paljon laajoista lavasteista ja lukuisista statisteista. Vaikka sen skaala ei ole valtaisa, ei William Tell tunnu tyhjältä samalla tavalla kuin monet sen pienen budjetin serkut. Tämä ymmärrettävä yritys esitellä elokuvan voimavaraa on kuitenkin virhearvio. Laajat, ei oikein mihinkään keskittyvät kuvatyypit päätyvät esittelemään tilaa, eivät kertomaan tarinaa. Kohtauksia on ilmeisesti kuvattu usealla kameralla, tiheä leikkausrytmi tästä syntyneiden lähikuvien ja hallitsevien yleis- ja kokokuvien välillä tuottaa todella keinotekoisen tuntuista elokuvallista tilaa.

William Tell ei inspiroi pahoinvointia tai katkeruutta, mutta sen syy syntyä tähän maailmaan on perin hyvä kysymys. Täällä esitetty tarina ei ole omintakeinen tai juuri lainkaan kiinnostava ja sen esillepano on puolivillainen. Lopun ilmiselvä petaus jatko-osalle on vaivaannuttava, sillä projekti ei perustele olemassaoloaan, saati sen pitkittämistä. William Tell -universumi tuskin kiinnostaa muita kuin maisemakuvien ja sveitsiläisen kansallisylpeyden ihailijoita.