Vermiglio – Vuorten morsian valkokangas

Puhtaasti esteettinen nautinto voi toisinaan olla taideteoksen oleellisin ominaisuus. Vermiglio – Vuorten morsian on rakennettu silkkisen pehmeällä valolla ja vuoroin massiivisilla, vuoroin intiimeillä kuvakompositioilla. Vaikka tarinan omaperäisyys on vähäistä ja rytmitys ei aina kanna katsojaa sulavasti, visuaalinen toteutus on menestys.

Vaikka toinen maailmasota riehuu lähellä, se ei näy pienessä Vermiglion kylässä Italian Alpeilla. Cesare (Tommaso Ragno) on kyläkoulun kunnioitettu opettaja ja suurperheen isä, jonka vanhin tytär Lucia (Martina Scrinzi) on saapumassa naimaikään. Kun Lucia alkaa lähentyä kylässä piilottelevan sotilaskarkuri Pietron (Guiseppe De Domenisco) kanssa, perhe joutuu kohtaamaan useita kriisejä.

Verkkainen kerronta voi parhaimmillaan olla hyvin palkitsevaa, ja Vermiglio löytää siitä joitakin nautintoja. Toisto toimii erinomaisena keinona paljastaa hahmojen suhteita ja luonteita ilman selittelyä. Toisinaan tempo jää laahaamaan, ja valinta lähestyä hahmojen tunne-elämää pääosin pienten eleiden kautta tuntuu ajoittain etäiseltä ja teoreettiselta. Tätä ei myöskään auta rakenne, jonka ilmavuus ilmenee hetkittäin paikoillaan polkemisena. Kokonaisuus on kuitenkin riittävän eheä kestämään kahden tunnin keston.

Elokuvan historia on täynnä idealisoituja kuvauksia elämästä luonnon helmassa, jossa ihminen on kuviteltu harmoniseen tilaan ennen omaa aikaamme. Erityisesti 2010-luvulta eteenpäin on tehty myös paljon elokuvia, jotka kuvaavat äärimmäisen julmia, seksistisiä ja näköalattomia pienyhteisöjä. Vermiglion ote elämään Italian syrjäseuduilla 1940-luvulla on suhteessa tähän raikas. Sen katse on kriittinen, mutta ei mustavalkoinen. Se paikallistaa lukuisia epäkohtia, mutta ei tyydy vain heristelemään niille sormeaan. Yhteisössä on kunnioitusta ja ihmisissä toisinaan ylevyyttä – ristiriidat kumpuavat muualta kuin yksilöiden luonteista.

Keskeiset hahmot on kirjoitettu ja esitetty suurelta osin onnistuneesti. Cesaren jykevä ääni ja aristokraattiset piirteet tekevät hänen nauttimastaan kunnioituksesta uskottavaa. Lapsinäyttelijät, joita on useita, suoriutuvat kelvollisesti. Lucian hahmo on ainut, joka jää vaivaannuttavan alikehitetyksi, vaikka Scrinzillä onkin roolissa vahvaa olemusta.

Erityisen tarkkasilmäinen elokuva on siitä, miten tieto toimii vallan välineenä. Erityisen vaikuttavasti tämä näkyy perheen toiseksi vanhimmassa tyttäressä, Adassa (Rachele Potrich). Kyläkoulusta aikuiseen elämään siirtymisen kynnyksellä hän käy kamppailua seksuaalisuutensa kanssa. Ada ei osaa käsitellä näitä tuntemuksia kuin rankaisemalla itseään. Kun hän kohtaa ihmisen, joka ehkä pystyisi avaamaan hänen tunteitaan, ei hänellä ole sanoja kokemustensa käsittämiseen. Valinta jättää kerronnallisia aukkoja ja monitulkintaisia hetkiä heijastamaan Adan mielen rajoja on elokuvan rohkein, sykähdyttävin ratkaisu.

Sävykkyydestä huolimatta Vermiglio poimii edistyessään mukaansa kärsimysnäytelmän piirteitä. Esimerkiksi viime syksynä teattereissa pyörinyt The Peasants – Talonpoikia (Chlopi, 2023) on hyvä esimerkki tästä erityisesti historiallisia pienyhteisöjä kuvaavien elokuvien ongelmasta. Liian usein ne päätyvät passiivisten, marttyyrinomaisten ja yksiulotteisten naishahmojen tuskalla mässäilemiseen. Ei ole väärin kertoa tarinoita epäoikeudenmukaisuudesta, mutta sen esittämisen kaava on muodostunut itsesään jo kliseeksi. Vermiglion loppupuoliskolla katsoja osaa pitkälti päätellä, mitä on tulossa, ja elokuvan katse takertuu liian tiiviisti yhden alikehitetyn naishahmon piinaan.

Toisin kuin erään elokuvan hahmon kokemus klassisesta musiikista, Vermiglio ei ravistele sielua. Se on fiksu ja vaikuttavan näköinen draama, joka etenee omalla harkitulla tahdillaan. Monissa pienissä hetkissä on voimaa, mutta kokonaisuus ei inspiroi syvää kiintymystä tai oivallusta. Pitkään ollaan kiinnostavien kysymysten äärellä, lopulta päädytään kuitenkin turhan tutulle polulle.