Rachel Getting Married valkokangas

Jonathan Demme muistetaan ennen kaikkea klassikkojännärin Uhrilampaat (1991) ja AIDS-melodraama Philadelphian (1993) ohjaajana. Näiden Oscar-palkintoja kahmineiden menestyselokuvien jatkoksi myös hänen uutuutensa oli hiljattain ehdolla parhaan naispääosan kategoriassa. Tähän yhtäläisyydet näihin kassamagneetteihin loppuvatkin, sillä Rachel Getting Married on edeltäjistään poiketen vaatimattomalla budjetilla tehty maanläheinen ja toiminnan sijaan puhetta painottava pikkufilmi.

Demmen elokuva kertoo nimensä mukaisesti häävalmisteluista. Näkökulma on Rachelin sisaren Kymin, joka saapuu juhliin suoraan huumevieroituksesta. Perheenjäsenten jälleen kokoontuessa he joutuvat kohtaamaan menneisyydessä selvittämättä jäänet asiat, jotka luonnollisesti ennen pitkää kärjistyvät konfliktiksi. Katsojalle selviää vähä vähältä, mikä hiertää siskosten välejä ja miksi perhe on hajonnut. Kotivideoiden tyyliä jäljittelevä kuvaus keskittyy tallentamaan mutkattomasti paitsi tunteikkaat välienselvittelyt, myös itse maljapuheet.

Elokuvat, joissa juhlat yhdistävät joukon ihmisiä juttelemaan niitä näitä johtaen samalla johonkin merkittävämpään, eivät tietenkään ole mitään uutta. Hienoimpana esimerkkinä tällaisesta kerronnasta mieleen tulee ensimmäisenä kanadanranskalaisen Denys Arcandin nerokas teospari Amerikan imperiumin rappio (1986) ja Barbaarien invaasio (2003). Demmen elokuva painii kuitenkin aivan eri sarjassa, joskin myönnettäköön, että siitä on teoksena helppo pitää. Monikulttuuristen unelmahäiden vietossa on lämminhenkistä tunnelmaa, ja sopivasti riutuneen Anne Hathawayn esittämään päähenkilöön on helppo samaistua.

Rachel Getting Marriedissa voisi katsoa kiteytyvän sekä vaihtoehtoelokuvan hyvät että huonot puolet. Ensinnäkin pelkkä "erilainen" kotoisan keskustelun, juhlinnan ja musiikkiesitysten tallentaminen ei välttämättä vielä tee elokuvasta hyvää ja Demmen elokuvassa tämä näkyy siten, että jännite ei kanna aivan loppuun saakka. Toisekseen siihen valitut rankat aiheet ovat toki takuuvarmoja tunteiden nostattajia, mutta samalla kaikessa dramaattisuudessaan melkoisessa kontrastissa elokuvan muuten varsin kesyn olemuksen kanssa.

Visuaaliselta ilmeeltään ja teemoiltaan näennäisen uskalias teos paljastuukin lopulta perinteisen juonikuvion ja epämääräisen lopun myötä melko harmittomaksi tapaukseksi. Keskiluokkaisen hyvinvoinnin keskellä ilmenevät ongelmat eivät vain jaksa kiinnostaa, vaan pikemminkin näissä särmättömien henkilöhahmojen kriiseissä on jopa hiukan laskelmoivan teatraalisuuden makua.

Elokuvien valtavirrasta jossakin määrin poikkeava Rachel Getting Married on erilaisuudessaan ja elämänmyönteisyydessään mieluisa katsomiskokemus. Siitä jää kuitenkin puuttumaan se pieni anarkistinen ainesosa, jonka turvin sitä voisi hyvällä omallatunnolla nimittää aidosti poikkeukselliseksi elokuvaksi vaikkapa spontaaniuteen luottaneiden Cassavetesin ja Altmanin mestariteosten hengessä.