Teurastajan pahoinvointi

Ranskalaisen elokuvan kaunosieluisuus edustaa historiaa Gaspar Noén esikoispitkässä Yksin kaikkia vastaan, jossa päähenkilön sisäinen monologi sijoittuu vuoteen 1980. Tämän työttömän lihanleikkaajan (Philippe Nahon) menneisyys nähdään alussa nopeina kuvavälähdyksinä, joissa kerrotaan pojan kasvusta kohti teurastajan ammattia. Lapsuudesta asti synkeässä, kaltoinkohtelun täyttämässä historiassa on jo ainekset tusinaan normaaliin "elämä vituttaa" -elokuvaan. Noé kertoo kaiken tuon runsaassa minuutissa, ja keskittyy sen jälkeen asiaan, teurastajan sisäiseen kamppailuun.

Yksin kaikkia vastaan on elokuva, joka ei tyydy esittämään sulkeutuneesta ihmisestä pelkän kuoren, vaan myös tämän sisällä vellovat tunteet. Harvassa elokuvassa ollaan yhtä ääneti, mutta sanotaan kuitenkin niin paljon. Teurastajan sisällä liikkuu niin suuri annos pelkkää negatiivisuutta, että katsojan on helppo todeta henkilö yhteiskunnallisesti kelvottomaksi. Samalta näyttävät ympäröivät Pohjois-Ranskan olosuhteet työttömyydessään, likaisuudessaan ja rapistuvaisuudessaan.

Fyysisyyden ylivalta

Teurastajan tie vie väkivaltaisen konfliktin ajamana raskaana olevan vaimonsa ja anoppinsa luota Pariisiin, jossa hän viettää aikaansa hetken huorissa ja kapakoissa, kunnes päättää hakea autistisen tyttärensä hetkeksi pois parantolasta. Teurastajan mieltä riivaa fyysisten ja lihallisten toimintojen ylivalta, joka on vienyt sielulta mahdollisuuden herkkyyteen. Tällaista vaaratilannetta Noé kuvaa painostavin iskuleikkauksin, jotka syvenevät kohteisiinsa kuin mies kävisi puukolla näköpiirinsä kimppuun.

Hetkittäin kankaan täyttävät verenpunaiset, norsunkokoisin kirjaimin kirjoitetut "faktat" kuten JOKAISELLA IHMISELLÄ ON MORAALI. Kun teurastaja kohtaa sairaalassa vanhuksen kuoleman, lukee kankaalla: KUOLEMA EI AVAA MITÄÄN OVIA. Ainoa kokonaisnäkemystä heikentävä kohta on heikoille katsojille osoitettu varoitus ennen loppukohtausta: 30 SEKUNTIA AIKAA POISTUA TEATTERISTA. Yksin kaikkia vastaan on terveellistä katsottavaa, etenkin vaikkapa todellisuudesta etäännytetyn Amerikan Psyko -leikin jälkeen - ikään kuin palautuksena maan pinnalle - konkretismiin.

Syvällä vihassa

Noélla on ainutlaatuinen kyky sukeltaa vihaa ja kauhua täynnä olevan mielen sisään yrittämättä repiä siitä irti mitään itsetarkoituksellista sairastelua. Hän yrittääkin päästä sisälle päähenkilönsä angstiin kuin parhaan psykologin keinoin. Inhon perimmäiset syyt löytyvät jatkuvasti miehen ulkoisesta ympäristöstä, oikeusvaltion epäoikeudenmukaisuuksista. Syntipukkia, äärioikeistoa, ei kuitenkaan osoiteta sormella, vaan sen vaikutukset näytetään kouristuttavan suorasti ja lopulta kaikkein syvimmältä: rakkauden kieltämisenä.

Aurinkoa väläyttävä loppukohtaus on paitsi harvinainen angst-elokuvan lajityypissä, myös ajatuksiin pakottava näkemys yleisesti sukupuolisena väärinkäytöksenä nähdystä teosta. Kun teurastaja lopulta päästää vihansa ulos kaikkein hellimmällä tavalla, kyse ei sittenkään ole mistään lopullisesta helpotuksesta. Yksin kaikkia vastaan on yllättävällä tavalla herkän Sling Bladen sukulaisteos; kummatkin esittävät kysymysmerkinomaisen mallin hyvyyden luonteesta. Ennen kaikkea Yksin kaikkia vastaan kärventää kuitenkin ehdottoman näkemyksen vihaan ajautumisen helppoudesta ja sen kahdesta mahdollisesta tavasta purkautua.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,8 /4 henkilöä