Love valkokangas

Kauhukakara Gaspar Noén suureleisesti nimetty elokuva on täynnä tyhjää puhetta. Lovessa julistetaan ja vannotaan rakkauden nimeen. Julistajat eivät tunnu tietävän aina itsekään mitä tarkoittavat vaikka varmasti ovat tosissaan.

Elokuva kertoo nuoren amerikkalaisen elokuvaopiskelijan, Murphyn, kolmiodraamasta Pariisissa. Syrjähyppyjen vuoksi hän tekee lapsen ”väärän naisen” kanssa ja elämästä tulee helvettiä. Kivuliaat muistot palaavat kalvamaan mieltä.

Noé on kuvannut kaikissa elokuvissaan romuttuneita miehiä ja heidän umpimielistä maailmaansa. Niin myös nyt. Love kuvaa omistushaluisen, kostonjanoisen, itsekkään, äkkipikaisen ja katkeroituneen nuorenmiehen mielenmaisemia ja velloo niissä. Muistojen kautta meille paljastuu päähenkilön kipeä rakkaus, mutta samalla hän itse paljastuu varsinaiseksi niljakkeeksi, joka on hukassa itsensä ja muiden suhteen. Hänestä on vaikea pitää.

Murphyn vauvan vollottamista seurataan läpi elokuvan. Välillä se naurattaa. Välillä tuskastuttaa. Välillä käy hermoille päähenkilön ja ystäviensä latteudet. Tunneskaala menee laidasta laitaan. Vieläkään en ole varma, pidänkö varsinaisesti elokuvasta.

Hattua on kuitenkin nostettava, että säälittävyyden käsittelyssä mennään tappiin saakka. Noé ei kaihda kuvata miehiään sievistelemättä pienimielisinä ja noloina. Romahduskertomuksessa on jotain kaunista ja rehellistä.

Elokuvasta on puhuttu paljon juuri sen lihallisuuden vuoksi. Love on täynnä peittelemättömiä seksikohtauksia, jotka on kuvattu kuin tehtäisiin suuren budjetin pornoelokuvaa.

Love ei ole silti pornoelokuva. Seksimuistot kertovat päähenkilönsä luonteenlaadusta. Hänen nautintonsa ohittaa kaiken muun. Seksikohtaukset ovat ennen kaikkea päähenkilönsä muistoja ja fantasioita, sekä kertovat hänestä.

Murphyn muistot ovat kuin välähdyksiä elokuvasta, jota elokuvahullu Murphy kelaa mielessään läpi. Tätä tulkintaa vahvistaa myös taustalla hakkaavat kulttielokuvien tunnarit. Murphy ei ole koskaan tilanteessa täysin läsnä vaan haikailee jonnekin muualle.

Lovessa rakkaus rinnastuu huumeisiin. Rakkaus tuo lohtua, mutta myös tuskaa ja riippuvuutta. Elokuvan henkilöt ovat narkomaaneja useisiin asioihin. Murphy piehtaroi seksin ja huumeiden parissa ja panokset vain kovenevat. Harmittomat leikit vällyjen välissä muuttuvat peliksi, jossa nöyryytetään toista, osittain tahattomasti.

Katsoja turrutetaan naimiseen niin perinpohjaisesti, ettei rakkaudesta jää jäljelle kuin liman lennättäminen kirjaimellisesti kameraan. Tätäkö se nyt sitten on?

Noén elokuvat ovat monella tapaa latteita ja tyhjiä, mutta ärsyketeoksina ne ovat aivan jotain muuta. Katsoja valahtaa lämpimien ja kylmien valojen, jyrkkien kontrastien ja äänivyörytyksen kautta transsiin. Välillä pateettisuudessa vellominen saa toivomaan lopputekstien alkamista vaikka pointtinsa on tässäkin. Pahoinvointi ei lopu Noén elokuvissa koskaan silloin, kun se katsojalle sopisi parhaiten. Päähenkilön tyhjyyden tunne on koettava.

Elokuvassa käytetään amatöörinäyttelijöitä, mikä verottaa elokuvaa. Minun oli vaikea uskoa henkilöhahmojen kemiaan.

Vähän tökkii myös se, että elokuva hieroo naamaan ajatusta aidon seksin kuvaamisesta elokuvassa ainutlaatuisena asiana. Onhan näitä nähty 2000-luvulla useitakin tapauksia: Intimacy (2001), 9 Songs (2004)  ja nyt sitten Noén elokuva.

Eroottisten ja pornografisten taide-elokuvien kirouksena on tulla luetuksi ohjaajan omien perversioiden julkilausumana. Noé tiedostaa taakan ja mättää elokuvansa täyteen idioottimaisia referenssejä itseensä ja aiempiin töihinsä. Aluksi provokaatio naurattaa, mutta lopulta tuntuu vain häiriköinniltä. Olisi vain antanut teoksen pinnistellä henkilöhahmojensa varassa.