Viraali valkokangas

Suomalaiset pientuotannot eli indie-elokuvat ovat viime vuosina nostaneet profiiliaan. Laadullinen harppaus on tapahtunut erityisesti teknisellä saralla. Pienet budjetit eivät välttämättä enää suoraan näy lopputuloksissa kuvan tasolla, mistä viimevuotinen Samurai Rauni Reposaarelainen oli hyvä esimerkki. Viraali jatkaa samalla linjalla, elokuvana se on tosin tyystin erilainen kuin Reposaarelainen.

Tässä piileekin suomalaisen indie-elokuvan kenties suurin voimavara: erilaisuus suhteessa kotimaiseen valtavirtaelokuvaan, joka soljuu harmittavan usein tutulla mukavuusalueella vailla merkittävää riskinottoa ja pahimmillaan vailla mitään taiteellista kunnianhimoa. Pientuotantoja tehdään intohimolla, jossa innostuneisuus ja halu tehdä elokuvaa ylittää usein käytössä olevat resurssit.

Kunnianhimoa Viraalin käsikirjoittaneelta, ohjanneelta ja tuottaneelta Thomas Laineelta ei ole puuttunut. Episodielokuva, jossa useasta henkilötarinasta rakennetaan yksi kokonaisuus, on jo käsikirjoituksena melkoinen ponnistus puhumattakaan monimutkaisen tarinarakenteen toimivasta elokuvallistamisesta.

Tarinaltaan Viraali on hallittu kokonaisuus, jossa osatarinat ovat tasapainossa ja tukevat osaltaan teoksen keskeisiä teemoja. Täysin sujuvaksi elokuvaksi tarina ei ole kuitenkaan kääntynyt. Kyse ei ole käsikirjoituksen ongelmista vaan pientuotannon rajallisista resursseista, jotka usein johtavat joidenkin osa-alueiden ontumiseen, mikä taas nakertaa kokonaisuuden sujuvuutta. Elokuva on aina osatekijöiden summapeliä.

Viraalissa ontuu eniten dramaturgia ja näyttelijäohjaus. Näyttelemisessä ja dialogin sujuvuudessa on liikaa ailahtelevuutta. Parhaimmillaan on saavutettu hienoja kohtauksia, joiden ainutlaatuisista tunnelmista laskeudutaan nopeasti tavanomaiseen perussuorittamiseen, jossa repliikkejä lausutaan kuin harjoituksissa ennen kuin tekstiä on hiottu näyttelijöiden suuhun ja kohtauksiin sopiviksi.

Tämä on sääli, sillä esteettisesti elokuva on hyvinkin harkittu ja tyylikäs. Arkkitehdiksi opiskelevan ohjaajan estetiikan taju ei jää epäselväksi. Kuva pelastaa monta dramaturgisesti ontuvaa kohtausta. Parhaimpina hetkinä visuaalisuus lyö kättä kohtauksen sisällön kanssa. Esimerkiksi kahvilassa tapahtuva treffeille pyyntö ja sairaalassa syöpään riutuvan naisen ja tämän ex-miehen kohtaaminen ovat vaikuttavia kohtauksia, jollaisia ei kotimaisissa elokuvissa useinkaan odota kohtaavansa.

Nämä pienet hetket todentavat yksinkertaisuuden voimaa, johon indie-elokuvissa kannattaisi tukeutua. Yksinkertainen on kaunista. Viraalissakin juonellinen yksinkertaistaminen ja tarinapolkujen karsiminen olisivat todennäköisesti palvelleet elokuvallista lopputulosta. Tarina itsessään ei ole ongelma vaan sen laajuus käytössä olleisiin resursseihin nähden.

Kunnioitettavasti Laine on kuitenkin kyennyt pitämään tarinan kasassa, sillä tarinapolut ovat loogisia eivätkä rönsyile liiaksi. Juonellinen kokonaisuus hahmottuu hitaasti mutta varmasti. Dramaturgian puutteet eivät kasva hallitseviksi, kun tarina kykenee kannattelemaan tarvittavan kiinnostuksen ja elokuva elää ja hengittää nykypäivää koko kestonsa ajan. Jarmo Lampelan Joen (2001) tasolle Viraali ei episodein kerrottuna ajankuvana kuitenkaan yllä.

Ohjaajan veljen, Peter Laineen kuvaus on Viraalissa vaikuttavaa. Visuaalisista esikuvista kertovat ilmakuvat ja syvätarkat yökuvat ovat hienoja, mutta ne eivät täysin nivelly osaksi elokuvan kuvallista kerrontaa. Kyse on enemmän yksittäisistä visuaalisista helmistä kuin elokuvan tarinamaailman kehystävästä kuvallisesta atmosfääristä, jolla muun muassa Michael Mann on teoksiaan vanginnut.

Laineen veljesten nuoren iän huomioiden Viraali on kypsä ja aikuinen elokuva, joka erottuu edukseen suomalaisesta valtavirtadraamasta. Esikoispitkän perusteella nuorille tekijöille rohkenisi ennustaa elokuvan saralla valoisaa tulevaisuutta.