Pimeä kasino valkokangas

Pimeä kasino on aiemmin muun muassa Naapurit (2014) -elokuvan käsikirjoittaneen Andrew Jay Cohenin ensimmäinen pitkä elokuva, ja varsin onnistunut ja napakka sellainen omassa kategoriassaan eli kreisikomedian saralla. Kepeän ja kipeän, välillä koville ylikierroksille yltyvän elokuvan keskiössä on toimiva ja toisiaan rakastava Johansenin perhe, jonka idylli on rikkoutumassa, kun tytär Alex (Ryan Simpkins) on lähdössä yliopistoon. Vanhemmat toteavat surukseen pesän olevan kohta tyhjä.

Perheen isä Scott (Will Ferrell) ja äiti Kate (Amy Poehler) ovat luvanneet kustantaa tyttärensä lukukausimaksut, jotka ovat amerikkalaiseen tapaan varsin mittavat, noin 50 000 tuhatta dollaria vuodessa. Varsinainen pulma ja elokuvan tapahtumien käynnistäjä on siinä, että jo luvattua stipendiä ei herukaan. Pankkitilin saldokaan ei näytä kovin lupaavalta, joten jottain tarttis tehrä, tuumaavat vanhemmat, muuten tyttären elämänpolku saattaa mennä aivan metsään ja johtaa tuhoon ja turmioon.

Avuksi huolestuneille vanhemmille rientää elämässään syrjäpoluille joutunut naapuri Frank (Jason Mantzoukas), joka haluaa pitää talonsa ja saada vaimonsa takaisin, vaikka onkin itse mokannut kaiken muun muassa lyömällä vetoa golfista. Frankilla on entisenä ongelmapelurina briljantti idea: perustetaan laiton kasino, sillä kaikkihan tietävät, että talo – tai suomalaisittain Veikkaus – voittaa aina. Scott ja Kate suostuvat hetken emmittyään ideaan, ja sekasorto seuraa rahavirtoja.

Komedia pelaa usein arkipäivän konventioiden ja kliseiden oivaltavalla käytöllä, ja Pimeä kasino on tästä malliesimerkki. Se irvailee periaatteessa vähän kaikkea, mitä eteen sattuu, kun katselee modernia amerikkalaista elämänmenoa keskiluokkaisesta näkövinkkelistä. Pinnalta kaikki on tip top, mutta alla muhivat pimeät, alkukantaiset vietit ja vaistot. Tästä ristiriidasta kumpuaa Yhdysvalloista jatkuvasti loistavaa komediaa ja draamaa niin valkokankaalle kuin televisioonkin.

Ydinperhe on amerikkalaisuuden keskiössä oleva pyhä ja rikkumaton instituutio, mutta sille myös nauretaan estoitta, samoin pikkuporvarilliselle elämänmenolle. Pimeässä kasinossa myös viihdekulttuuri ja elokuvien kliseet saavat täyslaidallisen, ja esimerkiksi Martin Scorsesen mafiaelokuvat on otettu oivaltavasti käyttöön. Ainakin minä viihdyin hyvin talossa, vaikka mitään yllätyksellistä ei Pimeä kasino tarjoakaan.

Elokuvan suurin ongelma on siinä, että Will Ferrell, joka täyttää heinäkuussa 50 vuotta, tarvitsee loistaakseen kirkkaimmin usein rinnalleen yhtä vahvan vastinparin, toisen pokerinaamaisen velmun, jonka kanssa voi pallotella edes takaisin älyttömyyksiä täysin pokkana. Pimeän kasinon muut näyttelijät, tai lähinnä heille kirjoitetut roolit, eivät kuitenkaan kohoa Ferrellin tasolle. Jason Mantzoukasin roolihahmo jää auttamatta tylsäksi sivuhahmoksi, eikä Poelhlerin hahmosta saada kaikkia tehoja irti. Ferrellin kiiluvasilmäinen tutkielma psykopaatista nimeltä Teurastaja on sen sijaan klassikkoainesta.

Will Ferrellin uralle on osunut monia nappisuorituksia, kuten taitoluistelun itse itseään parodioivaan maailmaan sijoittuvan Hokkarihemmojen (Blades of Glory, 2007) Chazz Michael Michelsin rooli, tai ratkiriemukkaan Velipuolet -elokuvan (Step Brothers, 2008) Brennanin osa, jossa Ferrell pääsi revittelemään toisen vakavailmeisen komedian mestarin John C. Reillyn kanssa.

Pimeä kasino olisi tarvinnut vähintään Mark Wahlbergin kaltaisen näyttelijän tuomaa inhimillistä kosketusta, sitä hieman yksinkertaisen naapurinpojan naiivia ihmettelyä, tai sitten antagonistiksi todellisen hyvin kirjoitetun kusipään roolin, vaikkapa Will Arnettin kuten Hokkarihemmoissa, elokuvassa joka kaikkien kannattaa katsoa. Tällaisenaan Pimeä kasino menee kelpo viihteestä, joka hoitaa homman kotiin kunnialla, mutta jää kauaksi Ferrellin mestaritöistä.