Viikinki valkokangas

Tony Halme (1963–2010) oli vuosia suomalaisen julkisuuden ja politiikan väriläiskä. Iso ja suorapuheinen mies tuli koko kansalle tutuksi tv-ohjelmasta Gladiaattorit (1993–1994), jossa Halme esiintyi Viikinki-hahmona. Tätä ennen Halme oli tehnyt showpainiuraa Yhdysvalloissa samaisella hahmonimellä sekä myös Ludvig Borgana.

Elokuvanystävät muistavat Halmeen pienestä sivuroolista kolmannessa Die Hard -elokuvassa Koston enkeli (1995) sekä ennen kaikkea ansaittua kulttimainetta nauttivasta Kemmon veljesten Ponterosasta (2001), jossa Halme esitti oman julkikuvansa mukaista leirintäalueen pitäjää.

Sitten mukaan tuli politiikka. Halme äänestettiin eduskuntaan perussuomalaisten ääniharavana vuoden 2003 vaaleissa. Yhden kansanedustajakauden poliittinen ura jäi osin vajaaksi johtuen Halmeen terveysongelmista. Taustalla vaikutti pitkään jatkunut lääkkeiden ja päihteiden käyttö, joka nousi vuosi vuodelta enemmän otsikoihin. Halme menehtyi oman käden kautta vuonna 2010.

Halme oli ristiriitainen hahmo, josta voi perustellusti olla montaa mieltä. Hän sai suorapuheisuudellaan vastakaikua kansan syvistä riveistä mutta paremmalle väelle ja pidempään politiikassa marinoituneille vallanpitäjille Halme oli enemmänkin suunsoittaja. Halmeen julkisuuden täyteinen showmiehen ura jätti kuitenkin jälkensä suomalaiseen politiikkaan, ennen kaikkea populistiseen ja suorapuheiseen, jopa vihapuheeksi tulkittavaan retoriikkaan. Se mikä Halmeen suusta aikanaan hämmästytti ja järkytti monia, on tänä päivänä arkea somessa.

Ensimmäisessä pitkässä dokumentissaan Viikinki Lauri Anssi Moilanen ja Olli Vuokko pureutuvat Halmeen hahmoon ja elämään varsin onnistuneesti. Neutraalin dokumentin tekeminen Halmeen kaltaisesta mielipiteitä jyrkästi jakavasta hahmosta on sinänsä ansiokasta. Raflaavien lööppien takaa paljastuu seikkaperäinen elämä. Dokumentti tekee Halmeesta ja hänen ympärilleen rakentuneesta julkikuvasta ymmärrettävän, mikä ei tarkoita Halmeen näkemysten, sanomisten ja tekemisten hyväksymistä vaan perspektiiviä siihen, miksi joku on ollut sellainen kuin on.

Viikinki-dokumenttia voivat yhdessä katsoa niin Halmetta kannattaneet kuin häntä inhonneet. Molempiin suuntiin dokumentti on rehellinen.

Muodoltaan ja kerronnaltaan Viikinki on perinteinen yhdistelmä arkistomateriaaleja ja haastateltavia. Rytmitys on ripeä eikä puolitoistatuntinen dokumentti ajaudu missään vaiheessa suvantoihin. Ripeyden kääntöpuolena ovat nopeat siirtymät aiheesta toiseen. Levottomaan hyppelyyn dokumentti ei sorru, mutta jotkin Halmeen elämän ajanjaksoista olisivat kaivanneet enemmän tilaa ja aikaa syventymiselle.

Toisaalta Viikinki ei ole kohdettaan myötäilevä puhdas henkilödokumentti vaan sen fokus on Halmeen julkikuvassa ja politiikassa, toisin sanoen populismissa. Selkeä näkökulma on dokumentille hyväksi, mutta populismin saama vastakaiku jää aika kevyelle perustelulle nojaten yleistykseen Halmeesta kansan miehenä.

Viikingin kaltaisten dokumenttien kohdalla pohtii väistämättä niiden sijaa valkokankailla. Viikinki on moneen muuhun vastaavaan dokumenttiin verrattuna visuaaliselta kerronnaltaan sujuva, mutta osin myös materiaalinsa vanki. Vanha arkistomateriaali on paikoin teknisesti heikkoa, mikä tekee visuaalisesta maailmasta rikkonaisen. Valkokankaalla tämä vielä korostuu suhteessa televisioon, joka monesti on tämän tyyppisille dokumenteille soveltuvin formaatti.

Kokonaisuutena Viikinki on kiinnostava dokumentti. Halmeesta ja hänen julkikuvastaan piirtyy ymmärrettävä kuva, jota asetellaan myös yhteiskunnalliseen kontekstiin. Kohdettaan rehellisesti käsittelevä dokumentti kunnioittaa päähenkilöään, mikä mahdollistaa asiallisen perehtymisen Halmeen tarinaan, lähestyy sitä mistä kulmasta tahansa.