Vaahteramäen Eemeli ja Iida valkokangas

Tunnettu metkumaakari Vaahteramäen Eemeli täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Astrid Lindgrenin (1907–2002) ensimmäinen Eemeli-kirja ilmestyi vuonna 1963. Kahdeksan kirjan lisäksi Eemeli on seikkailut myös valkokankaalla kolmessa 1970-luvulla tehdyssä elokuvassa, jotka meillä on nähty televisiosarjana.

Eemelin juhlavuoden kunniaksi teattereihin on tuotu tunnin mittainen animaatioelokuva Vaahteramäen Eemeli ja Iida. Perheen pienimmillekin soveltuva ruotsalaisanimaatio perustuu Lindgrenin kirjat kuvittaneen Björn Bergin alkuperäisiin kuvituksiin ja on visuaaliselta ilmeeltään mukavan vanhanaikainen. Helposti voisi kuvitella, että hitaammalla käyvä animaatiokerronta ei tempaa nykyajan vauhtipiirrettyihin turtuneita tenavia mukaansa, mutta satukirjamaisessa kuvituksessa on oma lumonsa myös lapsikatsojan silmin.

Visuaalisesti Vaahteramäen Eemeli ja Iida on kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva. Samaa ei voi sanoa tarinasta. Elokuvallisen tarinan sijaan animaatio on kasattu kolmesta erillisestä tarinasta, joita ei ole sen ihmeemmin sidottu yhteen. Kokonaisuus vaikuttaakin siltä, että kolme parikymmenminuuttista tv-sarjan jaksoa on laitettu peräkkäin.

Ratkaisu vaikuttaa hieman halvalta, vaikka sitä varmasti perustellaankin sillä, että pienet lapset jaksavat paremmin keskittyä lyhyisiin tarinoihin kuin yhteen pitkään tarinaan. Lyhyiden tarinoiden ongelma on kuitenkin siinä, että niiden kautta elokuvaan ei kyetä rakentamaan sellaista jännitettä, joka kantaisi kokonaisuuden läpi. Tällöin yksikin heikompi tarina vie kiinnostavuuden, eikä lapsi jaksa enää keskittyä katsomiseen. Elokuvallisessa tarinankerronnassa selkeät ja helposti seurattavat kiintopisteet ovat tärkeitä ja ne kannattelevat pidempääkin tarinaa mahdollisissa suvantokohdissa. Lyhyiden erillistarinoiden kokonaisuudessa tällaisia kiintopisteitä ei ole.

Ontuvasta tarinarakenteestaan huolimatta Vaahteramäen Eemeli ja Iida on perusteiltaan kelvollinen elokuva perheen pienimmille. Sen kuvastossa ei ole mitään sopimatonta ja kerronnan rytmi sekä visuaalinen tyyli ovat sopivan rauhallisia toisin kuin monissa Hollywood-animaatioissa. Alle kouluikäisille suunnattujen elokuvien arvo harvemmin kumpuaa niiden taiteellisista ansioista, mutta elokuvakasvatuksen kannalta niiden arvo on huomattava. Siksi perheen pienimmille sopivia animaatioita soisi näkyvän valkokankaalla muulloinkin kuin kerran vuodessa.