Ella ja kaverit 2 – Paterock valkokangas

Viime vuonna ensi-iltansa saanut Ella ja kaverit sai kriitikoilta lämpimän vastaanoton ja yli 100 000 katsojaa. Risto Räppääjien menestys on  osoittanut, että lastenkirjat ovat kotimaisille elokuvantekijöille turvallisia aiheita. Todellisia helmiä – kuten Kaisa Rastimon koskettava Heinähattu & Vilttitossu (2002) – ei ole viime vuosina kuitenkaan nähty.

On suuri sääli, että Ella ja kaverit 2 – Paterock vajoaa keskinkertaisuuteen silkasta kunnianhimon puutteesta. Kiireinen tuotanto näkyy erityisesti tarinan heikkoudessa. Ohjaaja Marko Mäkilaakso muistetaan ennen kaikkea zombimässäily War of the Dead – Stone’s Warin (2011) tekijänä. Siirtyminen lastenelokuvien maailmaan ei ole kivuton, ja Mäkilaakso vaikuttaa olevan hukassa kokonaisuutensa kanssa.

Tarinassa nostalgisesti lavastettu koulumaailma lyödään vastatusten viihdebisneksen kanssa. Keskittymisen kanssa painiskeleva Pate (Jyry Kortelainen) ei opi kertotaulua ja koe lähestyy. Koulun rehtori (Armi Toivanen), joka sattuu olemaan Paten äiti, uhkaa siirtää luokanopettajan (Eero Milonoff) uusiin tiloihin – kellariin – mikäli Pate ei pääse kolmannelle luokalle.

Luokkakaverit haluavat auttaa Patea. Heidän suunnitelmansa ei kuitenkaan ole ratkaista ongelmaa vaan kiertää se: He päättävät tehdä Patesta rokkitähden, jolloin hänen ei tarvitse oppia kertotaulua, koska hän voi aina palkata jonkun laskemaan puolestaan. Porukan pankissa vetämä ”keikka” kiinnittää lehdistön ja sitä kautta levy-yhtiön huomion, ja äkkiä Patelle puuhataan yhteiskeikkaa ihailemansa Elviira-nimisen laulajan (Malla Malmivaara) kanssa.

Näin nopeatempoisessa ja hahmogallerialtaan täyteen ahdetussa tarinassa on aina se vaara, että hahmot jäävät tapahtumien varjoon. Niin käy nytkin. Lapset jäävät pahasti sivuun tarinan keskiöstä ja nimihenkilö Ella (Freja Teijonsalo) vaiennetaan lähes pelkän kertojaäänen tasolle. Milonoff tekee täyden työn sympaattisen opettajan roolissa ja yrittää silkalla energialla nostaa elokuvan tasoa annetuissa raameissa. Elokuvan ongelmista on kuitenkin turha syyttää näyttelijöitä.

Liikaa aikaa hukataan tarpeettomaan sivujuoneen pop-tähti Elviirasta ja hänen manageri-aviomiehestään (Jarkko Niemi). Elviira haluaisi lapsia, mutta miestä kiinnostaa vain rahanteko. Riidan päätteeksi Elviira katoaa. Miten ongelma ratkeaa, sitä ei katsojille suoranaisesti kerrota. Tarinan aloittava kertotaulukin jää pelkästään yksityiskohdaksi, enkä aivan täysin ymmärtänyt, miksi loppuratkaisusta pitäisi olla hahmojen tavoin iloinen.

Eihän juonen tarvitse olla realistinen, mutta sen pitäisi noudattaa jonkinlaista logiikkaa ollakseen viihdyttävä. Varsinainen draama syntyy siitä, että hahmojen oletetaan tekevän tyhmiä ratkaisuja, jotka vain pahentavat tilannetta – hyvänä esimerkkinä tästä toimii Elviiran manageri, joka luotsaa Paten ja Elviiran yhteiskonserttia eteenpäin, vaikkei poptähti-Elviiran olinpaikasta ole mitään havaintoa.

Elokuvan kunniaksi on sanottava, että Paterock on hyväntahtoinen teos. Lapsiaan elokuvateatteriin kuskaavat vanhemmat eivät löydä vahvasti karrikoidusta ja epäloogisesta tarinasta juurikaan tarttumapintaa, mutta voivat tyytyväisinä todeta, että pissakakkapieruhuumori loistaa poissaolollaan. Tämä ei kuitenkaan riitä pelastamaan elokuvaa, joka uppoaa typerän juonensa syövereihin.

Lapsihahmoilta naiiviuden – kuten herttaisen sekaannuksen levy-yhtiön ja metallilevyfirman erilaisten toimialojen välillä – voi vielä hyväksyä, mutta miksi aikuistenkin pitää lastenelokuvassa käyttäytyä kuin he olisivat idiootteja? Kyllä lapsetkin huomaavat, jos juoni on keinotekoisesti rakennettu, eikä siinä pidemmän päälle ole heidänkään mielestä mitään huvittavaa.