Pikku kummitus Lapanen valkokangas

Pikkuinen, pimeää pelkäävä, vähän arka mutta hyväsydäminen kummituspoika Lapanen on alun perin peräisin Inger ja Lasse Sandbergin Pikku kummitus Lapanen -kirjasarjasta. Lapasesta on tehty onnistunut animaatiosarja vuosina 2006–2009 ja vuonna 2011 Lapanen nähtiin ensi kertaa valkokankailla. Tuolloin ilmestyi Pikku kummitus Lapanen ja setä Riukuliini, joka koostui neljästä pienestä Lapanen-tarinasta ja niitä ympäröivästä kehyskertomuksesta.

Nyt Lapanen on palannut elokuvateattereihin teoksessa Pikku kummitus Lapanen. Lapasen kanssa seikkailevat hänen pirteä kummituspikkusiskonsa Lapaniina, isä- ja äitikummitukset sekä kotilinnassa asuvat kuningas, kuningatar sekä Lapasen parhaat ystävät, prinssi ja prinsessa sekä koira Rufus. Ketään muuta ei linnassa vakituisesti asustakaan, joten vähälukuinen on kuninkaan hovi. Meno on silti vauhdikasta ja lempeän leppoisaa, kun pimeää pelkäävä Lapanen yrittää olla yhtä hyvä kummitus kuin vanhempansakin.

Aiempi Lapanen-elokuva oli kestoltaan vain 43 minuuttia eikä uusi teoskaan tätä paljoa ylitä kolmen vartin mitallaan. Usein näin lyhyt kesto on täyspitkäksi teatterielokuvaksi alamittainen. Erityisesti näin on, jos kerronnallinen sisältö jää vajaaksi tai jos tarina on selvästi tehty tv-ruudulle kuten toinen tämän vuoden lopulla tullut S-ikärajallinen elokuva, heppoisen huokoinen Astrid Lindgrenin joulutarinoita.

Lapasen seikkailut eivät kuitenkaan kärsi lyhyehköstä mitasta, sillä tarina on selkeämmin suunniteltu pienille katsojille, joille Pikku kummitus Lapanen on hyvä sisäänheittoelokuva ja arvokas ensikokemus elokuvateatteriin. Kuten Film-O-Holicin edellisessä Lapas-elokuvan kritiikissä todettiin jo kolmetoista vuotta sitten: kyse on kulttuurista.

Aiemman Lapas-elokuvan tapaan teos rakentuu lyhyemmistä episodeista, joita ei ole tällä kertaa sidottu toisiinsa kehyskertomuksen tai kertojan avulla. Tarinoissa on hyvin vähän kronologiaa ja tarinat ovat pitkälti itsellisiä kertomuksia siitä, miten Lapanen sillä kertaa kohtaa pimeän pelkoaan.

Episodeissa on toisteisuutta, mikä voi auttaa aivan nuorimpia katsojia käsittelemään elokuvan teemoja, mutta pidemmän päälle toisteisuus heikentää kokonaisuutta. Se on kuitenkin edelliselokuvaan verrattuna plussaa, että erillistä kertojaääntä ei ole, koska tarinat avautuvat riittävän hyvin visuaalisuuden ja dialogin avulla.

Oli ennakkoon arvoitus, miten Lapasen uusi elokuva toimii katsojakokemuksena. Mukaan tullut nuorempi kriitikko oli kotona aiemmin katsonut Lapanen-animaatiosarjaa, mutta viime aikoina se ei ollut enää juuri kiinnostanut. Teatterielokuva kiinnosti ennakkoon, mutta osoittautui yksittäisten episodien osalta odottamattoman pelottavaksi. Lieneekö syynä sitten tarinasta resonoiva pimeän pelko, jota elokuvassa jatkuvasti painotettiin, sillä pikkukriitikolla on sysipimeällä talvikaudella esiintynyt kotonakin arkuutta hämärää kohtaan. Tietyt episodit viihdyttivät, mutta kokonaisuutena tunnelma oli ristiriitainen.

Pikku kummitus Lapanen jää perustasoiseksi animaatioksi muiden joukkoon, eikä tietysti jokainen Ruotsista tuleva lasten animaatio aina ole klassikko. Länsinaapurista tulee kuitenkin säännöllisen tiheästi animaatioita ja niihin uusia osia. On Bamsea, Mimmi Lehmää, Pekka Töpöhäntää, Viirua ja Pesosta ja niin edelleen. Lastenkulttuurin maaottelu Ruotsin ja Suomen välillä päättyy animaatioiden osalta Suomen murskatappioon.

Suomessa lasten animaatiot ovat satunnaisia yksittäistapauksia, eikä täällä ole onnistuttu täysipainoisesti hyödyntämään suomalaisia lasten kuvakirjasarjoja kaikille sallittujen animaatiosarjojen pohjaksi. Toivottavasti tilanne hiljalleen muuttuisi. Suomessa esimerkiksi Mikko Kunnaksen luomista Albi lumiukosta sekä Noksusta on tehty kansainvälisestikin suosiota saaneet lyhytanimaatiosarjat, joiden pohjalta saisi varmasti pohjustettua myös pidempää teatterielokuvaa.