Twilight valkokangas

... vai sittenkin matkansa auringonkajossa – alistumassa väistämättömään loppuun vai aloittamassa jotain uutta. Elämänsä ehtoopuolen eläkepäiviä viettävä Harry Ross (Paul Newman) tietää vastauksen. Tämä ex-poliisi, -yksityisetsivä, -aviomies, -isä ja -juoppo alkaa piakkoin olla myös ex-elävä. Hän asuu ystäviensä ja entisten elokuvatähtien Catherine (Susan Sarandon) ja Jack Amesin (Gene Hackman) autotallin yläpuolella – hanttihommia vastaan. Oikeastaan Jackilla menee vielä Harryakin huonommin: hän on kuolemassa syöpään. Ja toisaalta paljon paremmin: hän on aviossa naisen kanssa, jota myös Harry salaa rakastaa. Sitten yhtäkkiä tilanne alkaakin kärjistyä. Jack pyytää Harrylta pientä ja simppeliä palvelusta. No mikäs siinä, mutta kun mikään palvelus ei voi olla liian yksinkertainen. Harry joutuukin keskelle ruudinkatkuista tunnelmahetkeä - jonka jälkeen kaapin pölyiset luurangot suorastaan tulvivat silmille.

Kuulostaako tutulta? Kuinka voisi - eihän näitä tarinoita ole nähty kuin joka kolmannessa puolivillaisessa töllötindekkarissa tai luettu joka toisesta ‘kovaksikeitetystä’ hiirenkorvallisesta halpistaskiksesta. Menneisyyden synkkä salaisuus, paljoa puhuva tukevahko ruskea kirjekuori ja yksinäinen elämän koulima pinnalta kova sankari sekä nokkelan viiltävät vanlainerit, väsyneet luuserit, tukahdutetut tunteet, tuhoava rakkaus ja petollisuus sekä tietenkin - Enkelten Kaupunki. Ja kaikki sävellettynä mustan elokuvan henkeen.

Siinä esimerkiksi Kramer vs. Kramerin (1979), Nadinen (1987), Billy Bathgaten (1991) ohjaajantuoleilta käskyttäneen Robert Bentonin tuoreimman ohjaustyön Twilightin ainekset.

Tuttuja polkuja ja vielä tutumpia hahmoja

Itse asiassa minä omalla tavallani ihan pidin tästä elokuvasta. Twilight on oikeastaan aika harmiton ja turvallinen moneen kertaan sivakoituja latuja lykkivä viihde-elokuva, jossa ilmeisesti ainoana dekkarilajityypissä uutukaisena piirteenä on henkilöhahmojen ikä eli eturauhasen poksahtamisen odotus. Tässä elokuvassa tuskin tapahtuu mitään sellaista, mitä elokuvia vähänkin harrastava ei osaisi ennakolta arvata, syyllistä mukaan lukien. Eli kysymys on kaikin puolin laiskanpulskeasta ajan tappamisesta. Aikaa voisi tuhlata huonomminkin - mutta myös runsaasti paremminkin. Uskoisin, että keski-ikäistyneet television saksalaisdekkareita kuluttavat viihtyisivät Twilightin parissa erinomaisesti ja saisivat siitä sisältöä irti ehkä enemmän kuin tällainen kloppi.

Toisaalta, risoi raskaasti: ne menetetyt mahdollisuudet ja kuluneet kaavat. Ongelman ydinluu kätkeytyy Paul Newmanin esittämään Harry Rossin hahmoon. Ei sinänsä, kysymys on takuuvarmasta roolityöstä, mutta kun Harrysta on tehty lajityypin unilääkkeeseen kangistettu vanki. Harry on supersankari, joka edelleen hoitaa hommat kotiin, vaikka iän puolesta toinen jalka vatkaakin jo villisti ilmaa - avonaisen haudan päällä. Heikkouksistaan ja takaiskuista huolimatta tämä pohjimmiltaan oikeamielinen kunnon kaveri ja ystäviensä paras ystävä ampuu tarkimmin, kaataa naiset, heittää lättyyn, on lahjomaton, ratkaisee ongelmat, sanoo viimeisen sanan - ja totuuden. Eikä koskaan anna periksi, vaan nousee aina ylös.

Myös muut henkiöt ovat pohjimmiltaan lajityypin uskollisia toisintoja. Sinänsä karismaattisten Susan Sarandonin ja Gene Hackmanin Amesin pariskunta on elokuvista tuttu tuhoavassa rakkaudessaan ja kohtalokkaassa salaisuudessaan. He ovat toisiinsa kuoleman edessä takertuvia piruparkoja, joiden menneet saavutukset ovat vääjäämättä kadotettuja ja unohdettuja. Samoin sivuosat on täytetty kovin kuluneenoloisilla tyypeillä eli ulkoisesti kovilla nartuilla ja kavereilla, jotka kuitenkin omaavat häviäjän herkän ja unelmoivan sydämen. Paitsi se kylmä ja laskelmoiva tappaja.

Jos Twilightin henkilöhahmoista olisi muokattu ihmisiä ja jos vanhenemisen ja sen väistämättömän kohtaamisen teemaa olisi käsitelty hiukan elämänmakuisemmin eikä viihteen lakien mukaan, niin tässä olisi ollut raaka-aineet hieman kiinnostavampaankin elokuvaan. Nyt perustaltaan ihan sujuva Twilight jää valitettavasti vain alaviitteeksi näköjään loppumattomille film noir -toisinnoille. Ja alaviitteitähän ei tunnetusti juuri kukaan lue.