Saanko esitellä: Joe Black valkokangas

Vuosituhannen lopun lähestyessä kiinnostus tuonpuoleiseen on Hollywoodissa muuttanut ajan ja ikuisuuden välisen pyhän rajan varsinaiseksi moottoritieksi. Ikuisuudesta on tulla tupsahtanut maalliseen maailmaamme tasaiseen tahtiin ihmisparkoja kaitsevia enkeleitä, työhönsä leipiintyneitä siipiselkiä ja tietenkin niitä kauhuelokuvan vakiokaluston tosipahiksia, kaidalta leveämmälle polulle sekä lihalla ja mammonalla uhrejaan houkuttelevia suuren sarvipään pussiin pelaavia kiusaajahenkiä. Ylä- ja alakerran asiamiehet käyvät vimmaista taistelua yksittäisistä sieluparoista ennen kaavailtua ajan loppumista. Lähes kaikki lihattomat hahmot ovat lepatelleet tai tallanneet maata, väijyneet tai ohjanneet ihmisiä keskuudessamme - paitsi sen varsinaisen likaisen työn tekijä. Herra Kuolema onkin jäänyt pahaan paitsioasemaan valkokankaan henkigalleriassa. Martin Brestin elokuvassa Saanko esitellä: Joe Black Tuonelan joutsen pääsee kokeilemaan ihmiselon ihanuutta ja kurjuutta. Huumorilla ja syvillä tunteilla kyllästetty tarina kangistuu reiluun kolmetuntiseen vuodatukseen.

Kaksi ihmistä kohtaa aamiaskuppilassa ja rakkaus leimahtaa ensisilmäyksestä. Tiet eroavat. Nainen, Susan Parrish (Claire Forlani) kääntyy kadunkulmasta ja New Yorkiin vastasaapunut nuorukainen (Brad Pitt) kuolee auto-onnettomuudessa. Susanin isä, mediamoguli Bill Parrish (Anthony Hopkins) saa lievän sydänkohtauksen 65-vuotispäivänsä aattona. Kuolema kuiskailee arvoituksiansa sulavasanaiselle ja kaikkitietävälle vanhukselle - ja tarjoaa kauppaa.

Vanhus saa lisää elinaikaa, jos hän suostuu esittelemään tutkimusmatkalle lähteneelle Kuolemalle maailmaa. Noutaja saapuu maanpäälle aamulla kuolleen nuorukaisen hahmossa, mysteerisenä Joe Blackinä. Suosikkityttärensä Susanin rakkauselämästä huolta kantanut Bill Parrish huomaa kauhukseen saaneensa vävyehdokkaaksi pyrkyrin sijasta viikatemiehen.

Rakkaus ei tunne rajoja

Martin Brestin Saanko esitellä: Joe Black hylkää reilusti vanhat kliseet sieluja etsivästä kaikkitietävästä. Lomaileva Kuolema saa kyytiä. Tällä kertaa keskuuteemme saapuva Noutaja on saanut lihaa luidensa ympärille ja on jättänyt kaapunsa ja viikatteensa kotikomeroon. Tuonelan joutsenena häärää teinityttöjen (ja hieman vanhempienkin) märkä päiväuni Brad Pitt, joka hurmaa naisia valkokankaan kummankin puolen. Ajalliseen maailmaan tutustumaan saapunut Kuolema on pojankoltiainen, joka ei tiedä mitä tehdä, mutta tekee mitä haluaa ja kaupanpäälliseksi puhdistaa pöydästä pikkuleivät, nuoleskelee lusikasta iloisennäköisenä maapähkinävoita ja onnistuu viemään kilpakosijoiden harmiksi naisilta jalat alta.

Saanko esitellä: Joe Blackin henkihahmo peseekin mennen tullen Enkelten kaupungin hymisevät stereotypialepattelijat. Valitettavasti Blackin tuore tulkinta Kuolemasta toimii kuitenkin elokuvaa vastaan. Hahmon uutuudenviehätyksen seurauksena rakkausteema ei kanna toivotulla tavalla. Kuoleman ihastuksen kohteena näyttelevä Clair Forlan ei ole tasa-arvoinen valkokankaalla tavanomaisuudellaan. Juoni keskittyy liiaksi rakkauden toiseen osapuoleen.

Kuoleman vastapainona elokuvassa näyttelevä Anthony Hopkins pääsee todellakin toteuttamaan itseään. Näyttelijän sankarikompleksi on kasvanut jo hälyttävässä määrin Jumalakompleksiksi. Mikään ei näytä muodostuvan rajaksi "vanhan viisaan" resursseille. Tällä kertaa "Sir" pääsee jo lukemaan madonlukuja ja opastamaan rakkauden aakkosia itsellensä viikatemiehelle. Saa vain odottaa mitä seuraavaksi on tulossa, jos näyttelijä päättää katkoa siivet huhuilta eläkkeelle siirtymisestään.

Hopkins onkin roolissaan kuin kala vedessä, vakuuttava ja taitava. Saanko esitellä: Joe Blackissä veteraaninäyttelijä tarjoaakin Brad Pittille sen tarvittavan vastavoiman, jonka Morgan Freeman tarjosi Seitsemässä. Rakkaus vaatii uhrauksia -tarinan rinnalla etenevä juoni vanhuksen firmaan salakavalasti livahtaneesta hyeenasta poikkeaa myös myönteisesti tavallisemmista nurkanvaltauksista kertovista elokuvista. Mutta! Valitettavasti elokuvan oivalliset alkuasetelmat ja hyvät näyttelijäsuoritukset vesittyvät pahemman kerran jahkailevaan kerrontaan. Vaikka elokuva eteneekin joutuisasti, se on aivan liian pitkä. Martin Brest syyllistyy jälleen kerran omaan helmasyntiinsä, katsojan rakko joutuu todelliselle koetukselle kellon harpatessa jo neljännelle tunnille.