Dark City valkokangas

Elokuvaohjaajana Alex Proyas ansaitsi kannuksensa Jim O’Barrin goottisävytteiseen sarjakuvaan perustuvalla elokuvallaan The Crow (1994). Visuaalinen omaleimaisuus ja tyylitietoinen lainailu ovat elementtejä, jotka kyseiseen synkkään kaupunkifantasiaan usein liitetään. Samat sanat pätevät myös Proyasin uuteen elokuvaan, joka jatkaa samojen teemojen käsittelyä aivan toisesta perspektiivistä.

Dark City on futuristinen tarina, joka käyttää hyväkseen unen - tässä painajaisen - logiikkaa. Perusvireeltään varsin kafkamainen asetelma alkaa purkautua oudossa, 1940-lukumaisen ulkoasun saaneessa kaupungissa. Mikään ei kuitenkaan ole miltä aluksi näyttää, ja katsoja joutuukin vangiksi mysteerien kudelmaan, josta on mahdotonta rimpuilla ulos.

John Murdoch (Rufus Sewell) herää hotellihuoneen kylpyammeessa. Pian käy selväksi, että hän on epäiltynä useasta raa’asta murhasta. Ongelmana on, että Murdoch itse ei muista mitään. Alkaa kujanjuoksu pakoon etsivä Bumsteadia (William Hurt) sekä mustiin pukeutunutta, oudon kalpeaa joukkoa. Mysteeri aukeaa osa osalta tohtori Daniel Schreberin (Kiefer Sutherland) avulla, ja pian Murdochille paljastuu totuus: hänen muistonsa ja alati muuttuva kaupunki ovat kaikki vain valhetta.

Urbaania noir-painajaista

Tunnelmiltaan ahdistava ja klaustrofobinen Dark City on kuin elokuvallinen kollaasi, jossa ohjaaja Alex Proyas yhdistää monia kauhu- ja scifi-elokuvien elementtejä. Turvallisesti mainita voi ainakin sellaisia klassikkoteoksia kuin Brazil, Hellraiser, Metropolis ja Nosferatu. Lainaukset on sitten kudottu neo noir -tyylisen ilmaisun alle. Tämä ei tarkoita, että Proyasin elokuvasta puuttuu omaperäisyyttä. Päinvastoin. Kyseessä on 1990-luvun nuoremman sukupolven ohjaajille tyypillinen suhtautuminen tarinoiden kertomiseen.

Visuaalisen puolen korostuminen on varsin mittavaa, ja se nouseekin helposti itsearvoiseksi. Kuvalliset ja temaattiset lainaukset sekä hypähtelevä kerronta tuntuvat kuitenkin viittaavan Dark Cityn tarinaan. Mitä pinnan alta voidaan löytää, jos kokonaisuus koostuu palasista, toisten ja omien visioiden nyrjähtämisestä yhteen? Silti mieleen jää ajatus, että Alex Proyas on ollut enemmänkin huolissaan elokuvansa näyttävyydestä kuin siitä, miltä se vaikuttaa.

Tästä huolimatta on sanottava, että homma toimii. Ja ei Dark City täysin syvyydetön ole. Näyttävän mahtipontisesti elokuva kertoo urbaanin ahdistuksen ja jälkimodernin yhteiskunnan vainoharhaisuuden fantasiaa. Ajaton, paikallaan pysyvä ja alati muuttuva kaupunki sekä ihmisten vieraantuminen ja juurettomuus ovat niitä aikamme oireita, joista Proyaksen painajaisuni kumpuaa. Tapahtumat eivät noudata totuttua logiikkaa, vastausten saaminen vain lisää kysymyksiä ja ihminen ei tiedä, mitä kutsua omakseen tai alkuperäiseksi. Kuulostaa tutulta.

Asetelman voimallisuus ja erikoisuus antaa odottaa melkoisesti. Viime kädessä Dark City ei onnistu lunastamaan kaikkea lupaamaansa, mutta elämyksenä se on joka tapauksessa synkän kaunis ja ainutkertainen. Tyylikeskeisyyden alta paljastuu ohjaajan oma, henkilökohtainen näkemys. Ja miten häkellyttävä se onkaan!