Kolmetoista valkokangas

Tutun kohun saattelemana Amerikasta putkahti taas jatkoa teinirappioelokuvien sarjaan. Nuorten elämäntavan sensuroimaton reväyttäminen katsojan silmien eteen osuu edelleen kriitikoiden makuhermoon; Kolmetoista palkittiin parhaasta ohjauksesta Sundancen festivaaleilla. Alkaa tuntua jo itsestään selvältä faktalta, että nuoriso on tavallistakin vakavammassa kriisissä. Silti, mikä synnyttää näitä elokuvia juuri nyt epidemian lailla?

Kolmentoista nuorten maailmassa ulkonäkö on avain seurusteluun, identiteettiin ja seurapiireihin. Kiltti runotyttö Tracy on saanut mittansa täyteen koulun kovisten naljailusta ja päättää uudistaa tyylinsä kerralla. Muodikkaissa vaatteissa ja meikeissä hän kelpaakin kaveriksi koulun kuumimmalle ja hurjimmalle pimulle Evielle. Tracyn elämä Evien uutena bestiksenä kiitää yhä villimpää vauhtia huumeiden, pikkurikosten ja miesten viettelemisen parissa.

Kenties juuri yhä nuorempien ja nuorempien huorahtava muoti - jo kymmenvuotiaiden tiedetään käyttävän stringejä - on saanut aikuisten silmät avautumaan. Väitteet varhaisnuorten holtittomista seksi- ja päihdeirrotteluista kuitataan helposti "ei nyt minun pikku kultani" -ajatuksella. Pikku kullan esiintyminen milloin mitäkin paljastavissa trendivetimissä antaa kuitenkin konkreettista vihiä nuorisokulttuurin meiningistä.

Epäilemättä elokuva ottaa kantaa myös lapsuuden jatkuvaan kutistumiseen. Nuoruus alkaa yhä epäkypsempänä ja toilailu- ja sekoiluvuosia kertyy enemmän kuin ennen. Nuorten suuntia muokkaavat elokuvassa paitsi nuorisokulttuurin trendit, myös onnettomat perhekuviot. Kolmetoista ei kuitenkaan sorru koko teinisukupolven julistamiseen häiriöityneeksi. Useimmat nuoret eivät suinkaan vedä huumeita, vaan touhuavat kiltisti koulunäytelmän parissa.

Kolmentoista uskottavuutta lisää elokuvan perustuminen Evietä näyttelevän Nikki Reedin omaan elämään. Tosin oikeassa elämässä Reed oli Tracyn, kiltin tytön osassa. Reedin ja ohjaajan yhdessä käsikirjoittama elokuva on onnistunut aloitus Hardwicken ohjaajan uralle. Hektisen musiikin ja kiireisen leikkauksen kanssa sovitettu käsivarakuvaus kuljettaa tarinaa taidokkaasti. Katsoja imeytyy tunnelmaan kokien vanhemman pahimman painajaisen äitiä mallikkaasti esittävän Holly Hunterin silmin. Toisaalta katsoja asettuu myös teinien osaan siihen mittaan, että tyttöjen tuhoisa vipellys vaikuttaa ajoittain jopa kiehtovalta.

Joku voisi kysyä, mitä uutta elokuva tuo teinitörttöilykuvauksiin Larry Clarkin kattavien kartoitusten jälkeen. Idealtaan Kolmetoista muistuttaakin Clarkin filmejä, mutta "uutta" on paljaan pinnan ja peittelemättömien seksikohtausten puuttuminen. Sänkykohtauksia ei olisi totisesti tarvittukaan. Usein vihjailu ja epäsuora ilmaisu on tehokkain ratkaisu.

Elokuvassa on sekä viihdyttävyyttä, että sanomaa eikä se voi välttyä olemasta varottava esimerkki teineille: ehkä huumeitakin vahvempi päänsekoittaja on jonkin elämäntavan kritiikitön ihannoiminen. Jotkut elokuvan ratkaisut ovat ehkä liian helppoja ja perusideakin on melko yksinkertainen. Eikö toisaalta nuorena ole hämmästyttävän yksinkertaista ihannoida vääriä asioita?