Hard Candy kotikatsomo

14-vuotias Hayley tapaa netissä reilun kolmekymppisen miehen. Keskustelu on pikkutuhmuuksien sävyttämää, ja pian he treffaavatkin kahvilassa. Jeff vaikuttaa ihan kunnolliselta, miksei jopa mukavalta, vaikka tsättäileekin alaikäisten tyttöjen kanssa. Tyttö lähtee Jeffin kotiin, nauttii miehen kanssa vodkapaukkuja ja poseeraa puolialastomana. Tähän asti juttu on niin kuin mikä tahansa pedofiilidraama. Tapahtumat saavat kuitenkin yllättävän käänteen, kun Hayleylla onkin vallan mielenkiintoisia suunnitelmia Jeffin varalle.

Hard Candy ahdistaa kuin trilleri, mutta pysyy silti hitaan kerronnan vuoksi enemmän draamana. Muotokieli on kauniin minimalistista. Tapahtumapaikkana oleva Jeffin koti on yksinkertaisesti, jopa karusti sisustettu, jolloin muutamat väriläiskät ja tietenkin ne nuorten tyttöjen kuvat seinillä erottuvat ja kiinnittävät katseen. Suurimman osan ajasta kahden ihmisen varassa pysyttelevä tarina pakottaa keskittymään olennaiseen, näiden väliseen kanssakäymiseen.

Kumpi lopulta onkaan se suurempi paha, tai mikä erottaa pedofiilin ja kidnappaajan toisistaan, jää katsojan pohdittavaksi. Mitään lopullista selitystä kummankaan teoille ei elokuvassa anneta. Pedofiili-Jeffistä selitetään silti enemmän historiaa ja taustaa, joiden avulla pyritään motivoimaan tämän taipumuksia. Hayley taas on elokuvan lopussa yhtä avoin kirja kuin alussakin, mikä on toisaalta hyvä asia. Sitä, miten saalista onkin tullut saalistaja, ei selitetä, eikä se sitä kaipaakaan. Normaali ihminen kykenee ainakin jollain tasolla ymmärtämään tytön toimintaa, vaikka ei äärimmäisen häiriintynyt teini-ikäinen olisikaan.

Vähäisillä henkilöhahmoilla tehty draama toimii erityisesti Ellen Pagen ja miksei Patrick Wilsoninkin suoritusten avulla. Musiikkivideoita aiemmin ohjannut David Slade saa pidettyä juonen langat käsissään kiitettävästi, mutta pituudesta olisi voinut karsia. Pidennettyjä ja poistettuja kohtauksia löytyy dvd:n extroista, ja hyvä, että niistä on maltettu luopua. Kokonaisuudessaan leffa haastaa ahdistavilla teemoillaan ajattelemaan ja käsittelemään hankaliakin asioita, ja se ei kai koskaan ole huono asia.