The Matrix Reloaded valkokangas

Matrix Reloaded on Wachowskin veljesparin kiihkeästi odotettu jatko-osa neljä vuotta sitten ensi-iltansa saaneelle Matrixille. Sarja täydentyy trilogiaksi jo ensi marraskuussa Matrix Revolutionsin myötä. Kakkososassa Neon ja kumppaneiden taistelu koneita vastaan jatkuu entistä suuremmin kierroksin, mutta juonesta ei tässä sen tarkemmin. Kyseessä on niin mielet räjäyttävä kokemus, että toivoisi jokaisen kokevan sen valkokankaalta, ei tekstinä. Seuraavissa kappaleissa on elokuvasta muutamia mahdollisimman yleisiä ajatuksia.

Elokuva on saanut yllättävänkin ristiriitaisen vastaanoton. Kritiikkiä on tullut mm. ohuista henkilökuvista, huonosta juonesta, laimeasta filosofiasta, liian tietokonemaisista efekteistä ja ylipituudesta. Näiltä osin ei voisi olla enempää eri mieltä arvostelijoiden kanssa. On ymmärrettävä, että Reloaded on osa paljon suurempaa kokonaisuutta. Ei voida olettaa, että peruskuvioita ja henkilökuvia aletaan kerrata katsojalle uudestaan alusta asti tai että kaikki merkitykset tyhjenevät yksittäisiin repliikkeihin tai edes tähän osaan. Tarinaa tai juonta yksiulotteiseksi syyttävä ei ilmiselvästikään ole vain pysynyt sen tasalla. Reloadedin filosofiset ulottuvuudet ovat lähes mykistyttäviä ja ajattelemisen aihetta riittää varmasti koko ajan, jos ideoihin vain osaa tarttua ja sijoittaa niitä suhteessa osaksi muuta aineistoa. Hienointa on se, kuinka vakuuttavaan ja sisäisesti eheään rakennelmaan tekijäkaksikko on onnistunut sijoittamaan mm. Platonilta, Descartesilta ja postmodernin teoreetikoilta lainattuja ajatuksia. Se, joka nämä tasot elokuvasta saavuttaa, huokaa epätoivosta, kun elokuva loppuu ja on odotettava piinaavat puoli vuotta seuraavaan osaan. Muille voi suositella lisää katselukertoja tai vierailua elokuvan laajoilla verkkosivuilla. Ei ole syntiä, että joku on viimeinkin tehnyt suurella budjetilla elokuvataidetta, jota täysin ymmärtääkseen pitää omata tietoa myös yksittäisen elokuvan ulkopuolisista asioista.

Efektien osalta on totta, että yhdessä kohtauksessa huomaa tietokoneanimaation merkit, mutta silti senkin toiminta on hämmästyttävää seurattavaa. Kokonaisuudessaan tämän komeampaa ja pulssia kiihdyttävämpää visuaalisuutta ei ole ennen nähty. Tällä kertaa veljesten sarjakuvainnostus näkyy vielä edellisosaakin selkeämmin.

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla (HS 17.5.2003) julkaistussa Cannesin filmijuhliin liittyvässä raportissa Helena Ylänen toteaa, että festivaalilla ensiesityksensä saanut Matrix Reloaded on "ilmiselvää suurvalta- ja sotapropagandaa, jossa ’meidän’ täytyy pitää pintamme, koska vastassa on pelkkä kone". Kirjoittaja jatkaa: "Hollywood on --- tarvittaessa myös auttanut Valkoista taloa toteuttamaan politiikkaansa. The Matrix Reloaded on ainakin jälkimmäistä." Itse en allekirjoittaisi päätelmiä suorilta käsin, vaan argumentoisin niitä vastaan tietyin perustein. Trilogian ensimmäisen osan voi esimerkiksi katsoa sisältävän voimakkaita marxilaisia teemoja systeemiä vastaan taistelemisesta ja valheellisesta tietoudesta vapautumisesta. Reloaded taas alleviivaa monin paikoin monikulttuurisuutta. Koneita vastaan käydyn sodan jälkeinen, muutaman sadantuhannen henkilön ihmiskunta ei ole yhtä kuin Yhdysvallat. Ylipäätään Matrix-kokonaisuus sisältää lukemattomia viittauksia, joiden perusteella sitä ei haluaisi nähdä luomuksena, joka taistelisi samalla puolella kuin vaikkapa herra Bush (isä tai poika, valitse pahempi).

Ollakseen kuitenkin rehellinen täytyy myöntää, että Reloaded sisältää muutamia ikäviä viittauksia siihen, että Yläsen kommentit osuvat osaltaan myös oikeaan. Vaikea sanoa, onko nykyinen maailmantilanne vaikuttanut tekijöihin vai arvostelijaan, mutta jollain tavalla elokuvan vihollis- ja ihmiskuvaa tulee paikoin luettua USA:n voiman ylistyksenä. Ei monesti, mutta jo muutama kerta pelottaa. Morpheuksen puheet maanalaisen yhdyskunnan ihmisille tai taistelijajoukolle ennen loppukoitosta ovat sen luokan retoriikkaa, että niitä saatetaan katsella jenkkien lentotukialuksilla, kun kerätään fiilistä seuraavalle pommitusretkelle. Elokuvassa on myös kohtaus, joka sisältää valitettavan voimakkaan keskisormen noston ranskalaisille. Tätä ei olisi Wachowskeilta odottanut. Tavallaan elokuvan monikulttuurisuuden ideankin voisi tulkita amerikkalaisittain, tyyliin "kansat yhteen, mutta meidän ehdoin". Tärkeintä kai kuitenkin on, että elokuva yleensäkin herättää edellisen kaltaisia ajatuksia ja auttaa ymmärtämään sen, kenen joukoissa kukin meistä seisookaan.