Nouseva Jupiter valkokangas

Nouseva Jupiter on ulkoasultaan ja maailmanrakennukseltaan mieleenpainuva elokuva. Monet kohtaukset tässä Wachowskin sisarusten avaruusoopperassa tavoittavat tieteiskirjallisuuden mielikuvituksellisuuden ja massiivisuuden tavalla, johon harva elokuva on pystynyt. Tunnettu kansikuvataiteilija Chris Foss oli mukana tekemässä viimevuotista Guardians of The Galaxya, mutta tämä elokuva on enemmän Fossia kuin Guardians konsanaan.

Tuntuu, että katsoja kulkee päähahmo Jupiter Jonesin (Mila Kunis) rinnalla Maasta läpikotaisin mietittyyn tieteisuniversumiin, jonka jokaisessa nurkassa on jotain nähtävää ja jonka pintaa on vasta raaputettu. Goottilaisia kirkkoja muistuttavat avaruusalukset, transhumanismi, Dyynin mieleentuova valtataistelu ja kyyninen näkemys Maan tarkoituksesta maailmankaikkeudessa ovat kaikki kelpo ainesosia päätähuimaavalle tarinalle.

Oman lisänsä tuo Michael Giacchinon musiikki, joka on normaalista tavasta poiketen sävelletty ja nauhoitettukin ennen kuvausten päättymistä. Se on elokuvaan mittakaavaan sopivaa, mahtipontista ja irroittelevaa sinfoniamusiikkia.

Puitteet ovat siis enemmän kuin kunnossa. Ongelma on siinä, että Wachowskien luoma universumi on paljon, paljon kiinnostavampi kuin sen päälle rakennettu tarina. Kaikkien mielikuvitusta kiihottavien näkyjen ja ideoiden ytimessä on tyngäksi jäävä tarina ja passiivinen päähenkilö, jota joudutaan pelastamaan pulasta läpi elokuvan.

Jupiter on Yhdysvalloissa asuva venäläinen siirtolainen, jonka koko perhe elättää itsensä siivoajina. Jupiter inhoaa elämäänsä. Sivumennen sanoen minäkin vihaisin, jos perheenäni olisi joukko näin kamalasti karrikoituja ja englantia roimasti ylitsevedetyllä aksentilla puhuvia ihmisiä. Kohtaukset Jupiterin perheen kanssa ovat sietämättömiä, vaikka niiden pitäisi ilmentää köyhyydessä elävän perheen läheisyyttä.

Jupiterilla nimittäin on kaksi perhettä, jotka elokuvassa rinnastetaan toisiinsa. Hän ei sitä itse tiedä, mutta Jupiter on galaksin valtaapitävän hallitsijan geneettinen kopio. Tämän vuoksi hänen perässään on joukko kilpailevia palkkiometsästäjiä, joista Channing Tatumin näyttelemä Caine Wise pelastaa Jupiterin keskelle rappiollisen suvun valtapelejä.

Tämä on oiva tapa sysätä hahmo mukaan tarinaan, mutta sama toistuu elokuvan loppuun asti: Jupiter on tapahtumien riepoteltavana vailla päämäärää. Konfliktit syntyvät toisarvoisista asioista. Tätä myötä elokuvan katselukin muuttuu pintakiillon ihasteluksi, kun draama loistaa poissaolollaan ja galakseja syleilevässä juonessa ei ole ihmisen kokoista keskusta. Sitä pintakiiltoa tosin riittää, ja elokuva on enemmän hauska pulp-seikkailu kuin seipäänniellyt blockbuster. Keskenkaiken otetaan jopa aikaa pitkälle, Terry Gilliamin Braziliin viittaavalle vitsille intergalaktisesta byrokratiasta.

Pohjimmiltaan kyseessä on tieteisfantasian kaapuun puettu muunnelma kohtaloaan täyttävästä Valitusta, Matrix-elokuvien Neon tapaan. Kaiken tohinan keskellä sekä Jupiter että Caine jäävät kuitenkin yksioikoisiksi hahmoiksi, ja heidän välilleen rakennettu romanssikin tupsahtaa täysin puskista. Kaksi tuntia on loppujen lopuksi lyhyt aika yrittää kertoa näin massiivinen tarina, eikä Wachowskeja voi edelleenkään syyttää yrityksen tai kunnianhimon puutteesta. Nyt lopputuloksena on mahdollisuuksia täynnä oleva tarinamaailma, joka näin transmedia-aikana ehkä saa vielä arvoisiaan tarinoita.