The King’s Man valkokangas

The King’s Man on ohjaaja Matthew Vaughnin esiosa hänen Kingsman-elokuvilleen. Toisin kuin muut kaksi elokuvaa, The King’s Man ei ole agenttiparodiaa tai silmää toimintakliseille iskevää mäiskettä. Sen sijaan se on viihdyttävän sulavasti rakennettu toimintatragedia, jonka syvimmässä ytimessä on tarina suuresta epäonnistumisesta.

Suunnanmuutos aikaisempiin elokuviin on melkoinen, ja erittäin tervetullut, sillä vauhdikkaan ja hirtehisen Kingsman: The Secret Servicen (2015) jatkoksi tullut Kingsman: The Golden Circle (2017) toisti jo pahasti edellisosan maneereja ja ampui yli niin vahvasti, että se jäi puisevaksi ja aiheensa loppuun kuluttaneeksi.

Tällä kertaa Vaughn hyppää ajassa taaksepäin reilut sata vuotta, aikaan jolloin erakoitunut ja leskeksi jäätyään pasifistiksi muuttunut Oxfordin herttua Orlando (Ralph Fiennes) pyrkii edistämään rauhaa apunaan oma vakoojaverkostonsa. Hänen vielä alaikäinen poikansa Conrad (Harris Dickinson) mielii armeijan palvelukseen ja sankaritekoihin. Samaan aikaan salaperäinen Paimen on koonnut joukon samanmielisiä apulaisia, joiden tehtävänä on lietsoa levottomuuksia ja saada aikaan suuri sota kansojen välillä.

Orlandon taistelu on taistelua vääjäämätöntä vastaan, sillä 1914 syttyy ensimmäinen maailmansota. Vaughin tarina hyödyntää näppärästi historiallisia tositapahtumia, henkilöitä ja autenttisia salaliittoja. Orlando lähipiireineen on fiktiota, valtaosa heitä ympäröivistä hahmoista on suoraan historian lehdiltä aina Gavrilo Principista Mata Hariin. Jopa elokuvan komediallisin ja yliampuvin kohtaus, verevä tanssitaisto hekumallista munkki Rasputinia (Rhys Ifans) perustuu väitettyihin faktoihin Rasputinin voimista ja sitkeydestä.

Faktojen ja historian puitteiden ympärillä tanssiminen tuo elokuvaan gravitasta, joka sarjan aiemmista osista puuttui. On eri tehdä höttötoimintaviihdettä mikä-mikä-maailmanvalloittajista kuin lyödä eteen juoksuhautojen mutaiset kauhut. The King’s Man käyttää välillä autenttista filmikuvaa sodasta. Teoksen keskivaiheen juoksuhautakohtaukset jättävät kepeämmän huumorin tyystin sikseen ja keskittyvät odottamattoman todenmukaiseen sodan kauhuun. Yhdessä sarjan traagisimmista kohtauksista on taustalla kuolleiden sotilaiden ristejä, jokainen nimi on oikean sodassa kaatuneen sotilaan nimi.

Väkevän kerronnan ja draamallisen huipentuman jälkeen elokuvan viimeinen kolmannes ei enää yllä samaan intensiteettiin. Elokuva siirtyy tässä vaiheessa perinteisempään toimintaan ja välienselvittelyyn niin sanotun pääpahiksen kanssa. Tämä olisi ollut hyvä kohta tiivistää kerrontaa ja saada muutenkin varsin pitkä teos lyhyemmäksi. Vaikka loppuvääntö onkin vauhdikas, se tuntuu ontolta ja osin tarpeettomalta, koska Paimenhan voitti saadessaan suursodan aikaan. Historia ei muuksi muutu. Oikeassa elämässä harvoin on lopputaisteluita niitä paskiaisia vastaan, jotka istuvat eristyksissä ylipitkän pöytänsä takana ja sanelevat kuolemankäskyjään.

The King’s Man loppuu odotetusti siihen, kun Kingsman-organisaatio perustetaan estämään uusia konflikteja. Vaughn kyllä ymmärtää ironian, kun organisaation jäsen kertoo tavoitteena olevan rauha meidän maailmanaikanamme. Samalla jo viritellään Hitlerin ja Leninin nousua ja mahdollista jatko-osaa.