Luterilainen aikuistumisriitti

15-vuotiaana ollaan syvällä murrosiässä, oma keho on muutoksessa, seksuaalisuus herää, itsenäinen ajattelu hakee uomiaan ja oma identiteetti suuntaviivojaan. Jotakuinkin kaikissa kulttuureissa ikävaiheeseen liittyy jonkinlainen initiaatioriitti, jossa lapsuus jätetään taakse ja siirrytään aikuisuuteen. Luterilaisessa kulttuurissa tänä aikuistumisriittinä toimii rippikoulu, ja erityisesti nykyään sen suosituin muoto rippileiri.

EdenUlla Heikkilän käsikirjoittama ja ohjaama Eden kertoo rippileirin käyvistä nuorista, joista kouralliseen keskitytään lähemmin. Nuorten joukko on moninainen, mutta värikkäimmät ja erottuvimmat hahmot on varattu kahdelle tytölle, joista toinen on stereotyyppinen pintaliitäjä ja toinen tiedostava älykkö. Herkkäsieluisuus on tällä kertaa varattu pojille.

Nuorten hahmot on kirjoitettu päällisin puolin uskottaviksi ja heissä on piirteitä, joita aikuisenkin on helppo tunnistaa omasta nuoruudestaan. Toisilleen tuntemattomat nuoret ovat leirin yhteen tuomina kiinnostavia ja heitä on helppo myötäelää, mistä on kiittäminen myös hyviä näyttelijäsuorituksia. Nuorisokuvauksena Eden onkin onnistunut ja toimiva, mutta tapahtumaympäristössä eli rippikoulussa on sisällöllisiä klikkejä, jotka saavat mietteliääksi.

EdenRippileiri on Edenissä osaltaan pelkkä tapahtumaympäristö, joka luo luontevan syyn erilaisten nuorten yhdessäololle. Tästä kulmasta tarkasteltuna Eden on puhdas nuorisokuvaus käsitellessään sitä, miten nuoret oppivat elämää toistensa erilaisuuksista. Rippileiri on myös hengellinen ja ohjatun uskonharjoittamisen ympäristö. Tämän näkökulman läsnäolo on tapahtumaympäristön huomioiden toki luontevaa, mutta nuorisokuvauksen kannalta se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Kristillisen – kuin oikeastaan kaikkien uskontojen – perusfilosofia on syvästi inhimillinen ja hyväksyvä. Kokonaan toinen asia on, miten näitä filosofioita on järjestäytyneessä uskonharjoittamisessa toteutettu. Filosofioiden alkuunpanijat olisivat todennäköisesti kauhuissaan, jos tietäisivät mitä heidän ajatuksiinsa vedoten maailmassa on tehty. Eikä evankelisluterilaisella kirkollakaan asian suhteen ole mitenkään puhtaat kädet. Eikä kaikessa tarvitse katsoa edes taaksepäin, riittää kun katsoo ympärilleen vallitsevaan todellisuuteen.

EdenTässä todellisuudessa evankelisluterilainen kirkko ei ole välttynyt kritiikiltä. Suvaitsevuutta ja erilaisuuden hyväksymistä korostavaa kristillistä perusfilosofiaa hymyillään juhlapuheissa samalla kun kirkon määrittämissä taparituaaleissa ihmisiä edelleen luokitellaan. Kirkon tosiasiallinen suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin ja ihmisten näkeminen pohjimmiltaan tasaveroisina ovat problematiikkaa, josta Edenissä lähinnä vaietaan. Erilaisuus toki korostetusti sallitaan, koska se on uskonfilosofian ydintä, mutta tapakulttuurissa ylläpidetään yhteisöllisyyden nimissä perinteistä heteronormatiivia.

Toki voi kysyä, pitäisikö tällaisia ristiriitoja nostaa esille nuorisokuvauksessa? Ei välttämättä, mutta Edenissä häiritsee, miten ristiriidat vain vaietaan lopussa turhankin helpolla syntyvän konsensuksen tieltä. Rippikoulu esittäytyy paikkana, jossa murrosiän kritiikki otetaan kauniisti kuunnellen vastaan ja nuoret eheytetään yhteisölliseen hyvään yleisen normaaliuden tielle, jossa erilaisuudet hyväksytään hiljaa mutta asioista ei puhuta vaan tyydytään ylläpitämään rituaaleja.

EdenNuorisokuvauksessa ajatuskulku on aavistuksen arveluttavaa, vaikka se ei välttämättä ole ollut edes tekijöidensä tarkoitus. Eden ei missään nimessä ole Arto Lehkamon Young Loven (2001) kaltaista vanhoillisen vastenmielistä paatosta vaan varteenotettava aikalaisnuorisokuvaus, jonka esille nostamista asioista on vaikea olla toista mieltä, mutta häiritseväksi osoittautuu lähinnä se, mistä ei puhuta. Tämä saa Edenin osaltaan näyttäytymään evankelisluterilaisen kirkon julkisuuskilpeä kiillottavalta elokuvalta, joka pyrkii tuomaan kirkkoa lähemmäs nuorisoa. Tosin ei tässäkään ole mitään väärää, sillä elokuvilla, kuten taiteella yleensäkin, on aina pyrkimys johonkin. Ja nämä pyrkimykset voidaan tulkita hyvinkin eri tavoin.

Edenin voi katsoa ja tulkita nuorisokuvauksena, joka on vain sijoitettu vallitsevan kulttuurin aikuistumisriitin tapahtumaympäristöön. Toisaalta elokuvaa voi katsoa ja tulkita tämän tapahtumaympäristön kautta, jolloin huomio kiinnittyy vallitsevassa kulttuurissa ylläpidettävien normien ja tapojen kipupisteisiin, joista vaikeneminen kertoo aina jostakin, varsinkin nuorisokuvauksessa. Nuoret mielletään usein liberaaleiksi, mutta ovat tosiasiassa vasta rakentuvan identiteettinsä takia usein myös arvokonservatiiveja, mikä tekee nuorista helposti ohjattavia. Ja kun nuoriskovauksessa vallitsevan kulttuurin näkyvä problematiikka ikään kuin ohitetaan vähin äänin normatiiviin tähtäävän konsensuksen tieltä, voi kysyä, ollaanko silloin oikealla tiellä?

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /2 henkilöä