Supercool valkokangas

Viisituhatta vuotta kielillä kirjoittamista. Satakolmekymmentämiljoonaa kirjaa. Yli kaksikymmentämiljardia ihmistä sitten vuoden tuhatkuusisataaviisikymmentä. Kirjeitä, päiväkirjoja, novelleja, romaaneja, satuja, esseitä, porno- ja biografeja, pergamenttikääröjä, lyriikkaa, käsi- ja ainekirjoituksia, tutkintapöytäkirjoja, päivässä tusinan miljardia tekstiviestejä, satoja miljardeja twiittejä, artikkeleita sekä runoja. Ainakin puoli miljoonaa pitkää elokuvaa. Kaikki sanat on jo sanottu ja konfliktit kerrottu. Leffoilta kysytään enää, kuinka hyvin ne pystyvät uudelleenjärjestelemään kliseitä uuteen uskoon.

Teppo Airaksisen uusi ohjaus Supercool ei tee vähäisintäkään elettä yrittääkseen välttää näitä. Elokuva on suomalais-amerikkalainen yhteistyö, jonka mukana pääsemme seuraamaan kahta teinikaverusta, Neiliä (Jake Short) ja Gilbertiä (Miles J. Harvey). Nörttipoikia, joista tulee supercooleja Neilin muututtua kuin taikaiskusta komistukseksi (peilikuvissa Josh Cranston). Taika kestää kuitenkin vain yhden räävittömyyksien täyttämän päivän. Neil käyttää aikansa Summerin (Madison Davenport) tavoitteluun. Ihastuksen kohde on ehkä suosittu, mutta ”ei niin kuin muut tytöt”.

Tämä hulvattomaksi mainostettu toimintakomedia ei ole mistään kotoisin. Kun jokaisen tilanteen dynamiikka on velttoa toistoa, ei kliseille luonnollisesti tule loppua: on homososiaalinen kyttäduo, kaupanpitäjä Apu, komea blondipoju pahiksena ja tarinan kolme vaihetta. Käytännössä kaikki juonenkäänteet ovat eiliseltä. Kuljettiko Airaksinen käsikirjoittajineen juonta vain siihen suuntaan, mikä nyt ensimmäisenä sattui mieleen tulemaan? Tekisi mieli sanoa, että aika ja kokemus korjaa virheet, mutta suomalaisohjaaja on jo 38-vuotias mies, jolla on pitkähkö ura takanaan. Hänellä pitäisi olla tietoa paremmasta.

”Lähdimme tavoittelemaan juuri sitä nuoruuteni amerikkalaisen viihde-elokuvan muotoa, johon olen itse aikanaan kasvanut. Supercool on siis hyvin suurelta osin juuri sellainen elokuva, joita katsoin lapsena ja nuorena erittäin paljon”, on Airaksinen todennut. Mieleni tekisi huutaa takaisin, että se näkyy. Ei tarantinomaisena kunnianosoituksena, vaan kopioimisena ja liittämisenä. En tiedä lukijasta, mutta minä en ainakaan kaipaa komposiittia kaikista maailman sisäisestä kauneudesta ja kaiken voittavasta kaveruudesta kertovista tarinoista. Haluan jotain käsinkosketeltavaa.

Supercoolissa on pari pakollista viittausta ihmisoikeuksiin muutoin aika lailla valkoisen pojan catfishaustarinassa. Ne saavat irvistelemään. Valkoinen poika taasen on Tom Holland Lite, lattea ”straight man”, enkä olisi välittänyt, vaikka hänet olisi ammuttu maata kiertävälle radalle. Henkilöhahmot vaihtavat paikkaa mutta mitään ei tapahdu.

Elokuvan on tuottanut suomalainen Yellow Film & TV. Sen ohjaaja, tuottaja-käsikirjoittaja ja leikkaaja ovat myös suomalaisia. Olisin toivonut, että rakkaat toverimme olisivat lähteneet maailmalle omin asein. Ei perus-Netflix-pastissilla. Supercoolia ei pitäisi olla olemassa. Suomen elokuvasäätiön ei olisi pitänyt tukea näin steriiliä pläjäystä.

Elokuvan taiteenmuodon vaikein tehtävä on saada haltioihinsa niin lapset kuin aikuisetkin. Airaksisen ohjaus ei kai oikeasti saa haltioihinsa ketään. Kirosanojen ja seksikohtausten pitäisi olla lapsille liikaa, valmiiksi pureksittujen juonityökalujen aikuisille liian vähän. Suomalaisuutta ei kannata unohtaa katselukokemuksen keskellä. Se on oikeastaan ainoa asia, joka luo Supercoolista edes välttävän kuriositeetin, ajantappovälineen. Muuten tässä parasta on lopputekstit. Ne on oikeasti ihan kivasti toteutetut.