Kulman pojat valkokangas

Suomalaisista tuotantoyhtiöistä Bronson Club on profiloitunut nuorten elokuvantekijöiden esiintuojana. Tekomahdollisuuksien tarjoaminen uransa alussa oleville tekijöille on erittäin kannatettavaa toimintaa, sillä pitkän elokuvan saralla debytoiminen ei ole mikään läpihuutojuttu.

Bronson Clubin tähän mennessä tuottamat ensikertalaisten pitkät näytelmäelokuvat, Oskari Sipolan Elokuu ja Samuli Valkaman Hulluna Saraan, ovat olleet rakenteellisesti melko haparoivia ja olisivat kaivanneet kokeneemman käden opastusta. Niinpä odotukset Teppo Airaksisen esikoispitkän, Kulman poikien, suhteen eivät olleet kummoiset, varsinkin kun kyse on potkupallon ympärillä pyörivästä komediasta. Suomi on jalkapallon kehitysmaita ja samalle vaatimattomuuden asteelle ovat jääneet myös meikäläiset potkupalloelokuvat.

Onneksi ennakko-odotukset osoittautuvat joskus vääriksi.

Kulman poikien alkutekstien aikana hampurilaismainoksista tuttu Janne Ravi juoksee hidastettuna sateen tihruttamalla jalkapallokentällä munasillaan. Irtiotto teennäisistä ja muka-hauskoista Suomi-komedioista on tätä myöten selvä. Munasillaan ollaan aina suomalaisuuden ja ennen kaikkea suomalaisen miehisyyden ytimessä. Miehisen itsetunnon tutkiskelussa kaveruus, penkkiurheilu ja kaljanjuonti eivät ole mitään uusia avauksia auringon alla, mutta Kulman pojissa ote on sopivasti rempseä ja asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä hyvän maun suomissa rajoissa. Vähän samaan tapaan kuin Gösta Sundqvistin sanoituksissa.

Kulman poikien tarina on simppeli kaverikomedian ja poika tapaa tyttö -tarinan yhdistelmä. Keskiössä on neljä kaverusta, jotka kannattavat suurella antaumuksella paikallista divarijoukkuetta. Turvallisen harmonian sotkee nainen, kun yksi kaveruksista alkaa seurustella.

Käsikirjoitus on onnistunut. Ennen kaikkea tarinalinjat ja henkilöhahmot ovat tasapainoisessa suhteessa toisiinsa. Vaikka henkilögalleria on runsas ja värikäs, se ei pursua yli äyräidensä vaan sivuhahmoilla elävöitetään päätarinaa, joka pysyy koko ajan kohtuullisen hyvin fokuksessa.

Elokuvan kerronta on onnistuneesti rytmitettyä ja kokonaisuus on maltettu pitää napakasti alle puolitoistatuntisena. Sujuvuutta lisää myös luonteva dialogi ja näyttelijöiden istuvuus rooleihinsa. Vastaavaa luonnikkuutta ei suomalaiskomedioissa ole viime aikoina juuri näkynyt, Taru Mäkelän Varastoa lukuun ottamatta. Komedian saralla Kulman pojille lienee mielekkäintä hakea verrokkia puolentoista vuoden takaisesta Dome Karukosken Napapiirin sankareista. Kummassakin elokuvassa naurun aiheena ovat poikien puuhiin jämähtäneet kolmikymppiset miehet.

Kulman pojissa kerronnan keinot ovat komediallisia, mutta moniin kohtauksiin kätkeytyy teräviäkin havaintoja arjen todellisuudesta. Arkiset kosketuspinnat, kuten vaikkapa isän ja pikkupojan suhteen kuvaus tai kaveriporukan oluthuuruisen illan jälkiseuraukset, tuovat komediaan tarvittavaa syvyyttä, mikä osaltaan tasapainottaa paikoin turhankin paljon tilaa saavia kikkelijuttuja. Toisaalta kielenkäytön ronskius on hallittua ja asiayhteyksissään perusteltua. Todellistenkin divaripelien katsomoissa kielenkannat saattavat olla sen verran löysällä, että herkimpien korvia kuumottaa.

Sisällöllisesti Kulman pojat ei tuo mitään uutta miehisyyden käsittelyyn tai miehiseen kasvutarinaan. Tarinakaavat ovat tuttuja, mutta tietyllä rempseydellä niihin on saatu tarvittavaa eloa, mikä tekee kokonaisuudesta sujuvan ja vaivattoman katsoa. Se on nykykomediassa jo iso saavutus.