Pojat, pallo ja tyttö

Penkkiurheilu ilman painoja on vakava asia. Ainakin jos sattuu olemaan nelosdivarissa pelaavan futisjoukkueen faniryhmän tiiviissä ytimessä. Ronski komedia Kulman pojat takertuu viime vuosien kotimaisista elokuvista hyvin tuttuun tematiikkaan, vanhenemisen ja ennen muuta aikuistumisen dilemmaan. Eero Ritalan tulkitsemaa Petriä ylös nappulaliigasta kiskoo suuren kaupungin tyttö Emmi, jota näyttelee Lotta Kaihua.

Molemmille tunteidensa tulkeille ohjaaja-käsikirjoittaja Teppo Airaksinen oli aiemmista elämänvaiheista tuttu kasvo, joten sillä lienee ollut jotain tekemistä heidän kuvauspaikalle raahaamisen kanssa. Kaihua ei tätä epäile.

Olen tavannut Tepon 3–4 vuotta sitten jalkapallokentällä, enkä ole koskaan kysynyt, miksi olen mukana. Ehkä se johtuu juuri tästä yhteydestä ja joistain jutuista, joissa olen ollut mukana.

Ritala korostaa pilke silmäkulmassa ammattiylpeyttään.

Luulen ainakin, että olen jollain tapaa päätynyt mukaan näyttelijän taitojeni vuoksi, mutta tunnen Tepon jo vuosien takaa. Ollaan oltu koulussa samaan aikaan ja pelataan samassa futisjoukkueessa.

Sekä Ritala että Kaihua potkivat vapaa-ajallaan palloa, joten ohjaajan heille määräämä rooleihin paneutuminen ei ollut mitenkään tolkuttoman ahdistava kokemus. Ritala näkee esituotannon lähinnä lomana.

Ohjeeksi sain pelata Fifaa, mennä katsomaan futista ja pelata jalkapalloa. Jos se oli valmistautumista, niin voisin tehdä useamminkin tällaisia rooleja. Eniten preppausta oli tekstin läpikäyminen. Ja Vatanen kävi puntilla.

Kuvauspaikalla ei rennosta tunnelmasta ja kevyestä aihepiiristä huolimatta kuitenkaan laiskoteltu. Kuten aina, aikaa oli vähän ja kuvattavia kohtauksia paljon. Kaihua muistuttaa, että vaikka valkokankaalla nähtävä lopputulos voi näyttää räiskimiseltä, oli ohjaaja kuvaustilanteissa tarkka ja vaativa. Ritala nostaa esille Airaksisen rohkeuden.

Oli meillä kuinka tiukka aikataulu tahansa ja kun olisi jo pitänyt alkaa kuvaamaan, niin vielä käytiin tekstiä läpi ja annettiin kuvausryhmän odottaa. Tekstistä piti saada mahdollisimman timanttinen. Siinä se rohkeus näkyi, ja kyllä tuo mielestäni on rohkea elokuva, lynkkaamisenkin uhalla. Voi olla, että väki hakkaa meidät, mutta ainakaan vielä näin ei ole käynyt.

Kaihua muistuttaa myös Airaksisen koomisesta puolesta.

Ihan sairas kikattelija. Korkea kimeä kikatus kuului aina horisontista.

Huumorielokuvien tekemiseen liittyy toisinaan loputon luottamus improvisaatioon. Jotkut taas luottavat käsikirjoituksen tavutarkkaan toistamiseen. Airaksisen tyyli oli tältä väliltä, sillä hän antoi näyttelijöille tilaa parantaa kirjoitettua tekstiä, mutta varsinaisessa kuvaustilanteessa sooloilun aika oli Ritalan mukaan ohi.

Tekstistä pyrittiin saamaan aidon ja rehellisen kuuloista. Emme me kauheasti sanoneet olemassa olevia repliikkejä sellaisenaan, vaan pyrittiin miettimään, miten muuten asiat voisi sanoa. Sinällään ei kauheasti tarvinnut keksiä mitään. Kohtauksia harjoiteltiin ja tekstiä käytiin Suomen mittakaavassa paljon läpi.

Kaihua tarkentaa.

Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että 20–30 minuuttia ennen kohtauksen kuvaamista Tepon kanssa palloteltiin tekstiä. Repliikit puhuttiin ääneen ja ideoitiin, miten sen voisi muuttaa. Aikataulu oli sen verran tiukka, että jos improsta olisi ollut kiinni, niin teksti ei olisi pysynyt napakkana.

Kulman poikien tiukka purkitusaikataulu tiivistyy Kaihuan muistoissa ennen muuta yhdessä kohtauksessa.

Kävelemme kohtauksessa katua käsi kädessä ja ehdotan Helsinkiin muuttoa. Valo muuttui koko ajan ja meillä oli hirmu vähän aikaa. Meille ei hirveästi jäänyt aikaa säätää dialogia. Oli paniikki, tiukka aikaraja, ja siitä jäi todella kaoottinen olo.

Ritolalle konstikkainta ei ollut niinkään hektisen kuvausrytmin kanssa eläminen vaan tiukassa paikassa oikeanlaisen tulkinnan itsestä ulossaaminen.

Legendaarinen kikkelinpimennys. Olen tyytyväinen miten se näyttäytyi. Piti olla kauhean ystävällinen ja henkilöhahmo kuitenkin mokasi sen. Se oli haastavaa, mutta samalla kauhean miellyttävää tehdä.

Sen enempää Ritala kuin Kaihua ei myönnä olevansa minkään joukkueen fanaattinen kannattaja, vaikka molemmat potkupallon ystäviksi tunnustautuvatkin. Pienen muistelun jälkeen Ritala toteaa olleensa 8-vuotiaana erittäin uskollinen Muumi-fani. Kaihua korostaa, että vaikka kotikatsomossa tunteet pysyvät kurissa, kentällä liekki leimahtaa selvästi herkemmin.

Samainen tunneryöppy näkyi välillä myös kuvauspaikalla. Kaihua oli näyttelijäporukan liki ainoa nainen, eikä tämä aina ollut pelkkää prinsessakävelyä.

Miten sen nyt sanoisi. Välillä meni hermo ja välillä taas sukupuoliroolit hävisivät, eikä sillä ollut väliä montako lahjetta löytyi. Onneksi kameran takana oli naisia, sillä kyllä se tasapainottaa tilannetta.

Lue myös