Soul-siskot valkokangas

Dolly Parton ja Queen Latifah, omien musiikkityyliensä kuningattariksi tituleerattuja naisartisteja kumpainenkin. Näiden kahden enemmän tai vähemmän eilispäivän tähden karismaan turhankin vahvasti luottava musiikkielokuva Soul-siskot ei sävelkorvaa tai sielua paljoa säväytä. Kyllä päärooleihin palkatut naiset tietysti laulaa osaavat, mutta kökösti käsikirjoitettujen ja epäuskottavien hahmojensa puitteissa he eivät kammottavaa elokuvaa pinnalla pysty pitämään.

Syvässä etelässä sijaitsevan pikkukaupungin kirkkokuoro on valmistautumassa ahkerasti harjoitellen vuotuiseen Joyful Noise -gospel-laulukilpailuun, kun kuoronjohtaja (Kris Kristoffersson) saa sydärin ja siirtyy enkelikuoroon. Hänen vaimonsa G.G. Sparrow (Dolly Parton) luulee saavansa miehensä toimen, mutta kirkon johtokunta valitseekin hommaan kuoron kakkosjohtajana toimineen Vi Rose Hillin (Queen Latifah). Kun tuppukylän ihmissuhteita saapuu vielä sekoittamaan tuoreen leskirouvan renttuna pidetty pojanpoika, joka ihastuu ensitöikseen Vi Rosen kauniiseen tyttäreeseen, halvan ja kliseisen draaman ainekset ovat kasassa.

Soul-siskot on suunnattu niin selkeästi Amerikan sydänmailla asuville raamattuvyöhykkeen ihmisille, että elokuvan tuominen suomalaisille valkokankaille ihmetyttää. Vai olisivatkohan viimeaikaiset irtisanomisuutiset Suomessakin motivoineet näin arvokonservatiivisen tekeleen maahantuomista? Elokuvan tarkoitus on selkeästi nostaa Yhdysvaltojen pikkukaupunkien laman alla ahdistuvien asukkaiden tunnelmia: paikalliset yritykset sulkevat oviaan ja ihmiset jäävät työttömiksi, mutta kaiken voi kestää, kunhan pysyy uskossaan vahvana ja kotikaupungin kirkkokuoro vain pärjää kansallisissa kisoissa.

Elokuvan dialogi on paikoitellen niin banaalia, että se saa melkein nauramaan epäuskosta – jos vain puistatuksilta nauramaan lopulta pystyisi. Henkilöhahmot ja juoni ovat niin paperinohuita, ettei niistä saa oikein minkäänlaista otetta. Ainoa osa-alue, joka edes jotenkin toimii, on elokuvan musiikki, joka sekin on kuitenkin sovitettu täysin hampaattomaksi. Kun vanhojen hittien, joita elokuvassa piisaa, sanat väännetään viittailemaan uskontoon, alkavat ne pitemmän päälle etoa.

Ainoaksi ihan oikeasti erottuvaksi ja jopa säväyttäväksi biisiksi koko elokuvassa nousee Dolly Partonin Soul-siskoja varten kirjoittama kappale From Here to the Moon And Back. Sen kantrilegenda esittää duettona toisen yhtä legendaarisen kantrimusiikki-ikonin, Kris Kristoffersonin, kanssa. Tässä kohtauksessa on kaikessa disney-imelyydessäänkin hetki aitoa tunnelmaa.

Lähes kaksituntinen Soul-siskot on enimmäkseen pelkästään puuduttavaa katsottavaa. Elokuva on ärsyttävästi sormea heristelevän opettavainen ja puhtoisuudessaan jo suorastaan tympeän asenteellinen. Kun vielä kaksinaismoralistisen kiiltokuvauskonnollisuuden kylkiäisiksi on nostettu isänmaallisuus, toisen päähenkilön aviomiehen sotilasammatin muodossa, alkaa mitta olla täysi. Tällaista elokuvaa ei pelasta edes musiikkikohtausten oiva ylöspano.