LOL valkokangas

Ei kesää ilman kärpäsiä ja huonoja elokuvia.

Ranskalainen käsikirjoittaja-ohjaaja Lisa Azuelos kyllästyi siihen, että hänen teini-ikäinen tyttärensä kävi elokuvissa katsomassa amerikkalaisia teinielokuvia. Niinpä hän päätti tehdä ranskalaisen teinielokuvan LOL (Laughing Out Loud), joka sai ensi-iltansa 2008.

Ilmeisesti ranskalaisuus on halvalla kaupan tai sitten ranskalaisenkin teinielokuvan resepti on riittävän amerikkalainen, sillä Azuelos on tehnyt elokuvastaan nyt myös jenkkiversion. Alkuteosta ei Suomessa ole nähty, joten versioiden syvälliseen vertailuun ei ole mahdollisuutta, mutta koska käsikirjoittaja-ohjaaja on sama, kyse lienee hyvin samanlaisista elokuvista.

Jenkkiversiossa päähenkilö Lolaa näyttelee Hannah Montanasta tuttu Miley Curus ja hänen äitiään Demi Moore. Elokuvan tapahtumat pyörivät Lolan ja hänen kavereidensa koulunkäynnin, hengailun ja ihmissuhteiden ympärillä. Juonellista tarinaa ei löydy edes tikulla kaivelemalla, mutta teinielokuville tyypillisesti erinäisten sattumusten ja kokemusten kautta hahmot kasvavat ja tulevat paremmiksi ihmisiksi.

Elokuvan hahmot ovat kaikkinensa stereotyyppisen pölvästejä. Tämä on seurausta niin käsikirjoituksesta kuin kehnosta näyttelijäntyöstä. Joku olisi voinut opastaa ranskalaisohjaajaa amerikkalaisnäyttelijöiden roolittamisessa. Kun Demi Mooren esittämä äiti kauhistelee tyttärensä pornahtavaa brasilialaista vahausta, on repliikki enemmän kuin koominen sellaisen näyttelijättären suusta, joka teetätti itselleen tissit ja takapuolen elokuvaan Striptease (1996).

Viisikymppinen Moore näyttää kankaalla muutoinkin siltä, että hänen takaraivossaan lienee siipimutteri, josta naaman ihoa kiristetään sileämmäksi. Kiristäminen on vienyt niin luonnollisen ilmeen kuin ulkonäönkin, ja Mooren äitee näyttää siloisemmalta kuin parikymppisen Cyrusin esittämä teinitytär. Tämä on toki sivuseikka suhteessa siihen, että näytellähän Moore ei ole osannut koskaan.

Aikuiskatsojalle uskottavuutta suurempi ongelma on kuitenkin samaistumispintojen puute, sillä aikuinen on teinielokuvassa ulkona kuin lumiukko. LOLissakin aikuishahmot on kuvattu teininäkökulmasta yksioikoisen naiiveiksi toimijoiksi, jotka eivät toimissaan ja reaktioissaan juuri erotu hormonihuumaisista teineistä. Ainoa kiinnostava aikuishahmo on Lolan viinaan menevä mummi, jonka muutamat onelinerit terästävät tasapaksua elokuvaa parin ohikiitävän hetken verran.

Samaistumispintojen puute on tietysti kohderyhmäkysymys. Runsaan puolentoista tunnin aikana ehti hyvin tehdä arkeologisia kaivauksia omiin neljännesvuosisadan takaisiin teinimuistoihin. Ihastumiseen ja vihastumiseen liittyvien tunnereaktioiden voimallisuus on luonnollinen osa kasvukertomustamme, joten ilmiötä pitääkin käsitellä teineille suunnatussa elokuvassa. Sisällön naiiviuden voikin painaa villaisella mutta elokuvataiteellista avuttomuutta ei.

LOLin kerrontarakenteessa ei ole mitään jännitteitä ja kuvailmaisu on poikkeuksellisen ideatonta. Kokonaisuus on dramaturgisesti karseaa pökkelöä, jossa lähinnä vain seurataan, miten hyväosaista keskiluokkaa edustavat ihmiset piehtaroivat lapsellisissa ongelmissaan ja kommunikoivat keskenään tekstiviestein.

Tässä karseudessa piilekin elokuvan ainoa anti. Huonokin elokuva voi olla kulttuurisesti kiinnostava. LOLissa konkretisoituu kommunikaatiossamme ja sitä kautta myös tapa- ja käytöskulttuurissamme tapahtunut varsin nopea muutos. Vaikka nykynuorten mulle heti -asennetta usein sysätäänkin lepsun kasvatuksen syyksi, kyse on myös viestintäteknologian kehityksen myötä kulttuurimme pesiytyneestä laajemmasta nopeuden ja kärsimättömyyden ilmiöstä.

Kovin pitkälle menneisyyteen ei tarvitse harppoa, kun ihastuksen kohteelle kirjoiteltiin ruutupaperille pitkiä ja sielukkaita rakkaudentunnustuksia ja mielitietyn vastausta odotettiin postitse jopa viikkoja. Nyt lyhennetyistä sanoista ja hymiöistä näppäilyt viestit singahtavat vastaanottajalle sekunneissa ja jos vastausta ei parin minuutin sisällä kuuluu, tunteiden kattila kuohuu yli ja pettymyksen turhautuneisuus valtaa mielen. Kenties kärsivällisyys ja odottelun koulima tunteiden kontrolli ovat kadonneet kirjepapereiden myötä ja teknologisen kehityksen johdattama kulttuurievoluutio muovaa ihmisistä tunteiden tasolla yhä räjähdysherkempiä jo nuoruusvuosista alkaen.

Vaikka LOLista voikin hyvällä mielikuvituksella löytää kulttuurisesti mielenkiintoista spekuloitavaa, se ei tee itse elokuvasta yhtään sen parempaa. On suorastaan surullista, että varttuvalle elokuvayleisölle tarjotaan emotionaalisesti tärkeässä kasvuvaiheessa näin kehnoa katsottavaa.