Bandslam kotikatsomo

Hollywoodissa tuotettu romanttinen komedia on nykyaikaisista elokuvagenreistä ehkä kaikkein kaavamaisin. Kun puhutaan vielä teineille suunnatusta alaluokasta, High School -komedioista, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta juonirakenteet noudattavat lähes sekunnilleen samaa muottia. Katsomiskokemus on harvoin yllättävä. Siitä saatava nautinto liittyy enemmänkin onnellisen loppuratkaisun aiheuttamaan tuudittavaan tyydytykseen. Pari saa konfliktin jälkeen lopulta toisensa ja katsoja katharsiksensa. Elokuvat putoilevat jonnekin muistin väliaikaislokeroon, jossa ne sekoittuvat toisiinsa.

Todd Graffin ohjaama Bandslam kertoo koulukiusatusta musiikkinörtistä Willistä (Gaelan Connel), joka muuttaa äitinsä (Lisa Kudrow) kanssa pikkukaupungista New Jerseyyn. Kaikkien kummastukseksi uuden koulun suosittu tyttö Charlotte (Alyson Michalka) pyytää hänet bändinsä johtajaksi. Tavoitteena on haastaa Bandslam-bändikilpailussa altavastaajana ennakkosuosikit, joiden kanssa tytöllä on jokunen kana kynimättä. Paitsi että Willin johdolla yhtyeestä kasvaa varteenotettava vastus, myös romanttisella puolella luokkatoveri Sa5min (Vanessa Hudgens) kanssa alkaa sutista. Konflikti on kuitenkin luvassa, sillä kaikki ei luonnollisestikaan ole sitä, miltä näyttää. Elokuvagenreen sisäänrakennetun maailmankuvan mukaanhan suositulla tytöllä nörttien seurassa ei voi olla puhtaita jauhoja pussissaan.

Bandslam sijoittuisi romanttisen teinikomedian muottiin, mutta se pyrkii kamerakikkailujen ja musiikillisten näppäryyksiensä keinoin olemaan piristävästi erilainen. Tässä ei onnistuta, vaan elokuva on jopa genrensä sisällä häiritsevän naiivi ja ennalta arvattava. Lisäksi niin yksinkertaiselta kuin totutun juonirakenteen mukaisten konfliktien toistaminen voisi vaikuttaa, Bandslamin tapauksessa mennään siinäkin metsään. Tarinaniskennän terä on paksulti ruosteessa.

Elokuva tarjoaisi aineksia Perjantai on pahin (2003) tyyppiselle musiikin säestämälle hupailulle, mutta senkin suhteen ollaan huteralla jäällä. Vitsit eivät naurata ja kappaleet jättävät kylmäksi. Kaikki elokuvan hahmot ovat järjestään teennäisiä, ja heidän keskinäiset suhteensa ovat epäjohdonmukaisia ja arveluttavia. Vai mitä pitäisi ajatella äidistä, joka keikkuu poikansa treenipaikalla avonaisessa yläosassa, jotta testosteronia hikoava teini-ikäinen rumpali säilyttäisi mielenkiintonsa soittoharrastukseensa?

Yleisestikin katsomiskokemusta tahdittavat ylitse vyöryvät myötähäpeän tsunamit, jotka eivät kuitenkaan selity elokuvan komediallisilla aineksilla vaan lähinnä ohuella dialogilla ja kömpelöillä näyttelijäsuorituksilla. Draaman kaaresta on turha puhua. Juoni on sarja banaalia säpälettä, josta keskinkertaiset musiikkiosuudet maustavat entistäkin imelämpää.

Huomion arvoista on, että jo dvd:n kansi on niin ylipirteä ja korni, että sen luulisi karkottavan kaikki itseään kunnioittavat elokuvaharrastajat. Kuitenkin tästäkin vajotaan vielä monta metriä elokuvan edetessä kohti tympeää loppuratkaisuaan. Edes aivottomaksi viihdepläjäykseksi kyseisestä roskasta ei nimittäin ole.