Sophie Scholl - viimeiset päivät kotikatsomo

Saksalaiset lienevät nykyisin yksi natsismia kiihkeimmin vastustavista kansoista. Natsimenneisyys on takeena siitä, ettei mitään vastaavaa nykyisin hyväksytä. Mutta ei Saksassa toisen maailmansodan aikaankaan hyväksytty natsismia mukisematta. Vastarinta oli itse asiassa suhteellisen yleistä, vaikka toisinajattelijat vaiennettiinkin tehokkaasti.

Vastarintaryhmistä tunnetuimpia lienee müncheniläisten yliopisto-opiskelijoiden vuonna 1942 perustama Die Weisse Rose, Valkoinen Ruusu. Liikkeen aktiivijäseniä olivat sisarukset Hans ja Sophie Scholl, joita kauhistuttivat huhut Hitlerin hirmuteoista. Valkoisen Ruusun passiivinen vastarinta näkyi lentolehtisinä sekä seinäkirjoituksina, joissa huudettiin vapautta, rauhaa ja yhdenvertaisuutta. Ryhmä myös levitti tietoa natsivallan kauhuteoista, joista tavallinen kansa ei propagandan alla tiennyt mitään.

Elokuva Sophie Scholl – viimeiset päivät kertoo rohkean nuoren naisen taistelusta paremman maailman puolesta. Sophien vakaa usko rotujen ja uskontojen samanarvoisuuteen, heikompiosaisten yhtäläiseen ihmisarvoon sekä sukupuolten väliseen tasa-arvoon oli aikanaan hyvinkin radikaalia. Natsi-Saksassa moiset ajatukset tuomittiin heikkoudeksi ja maanpetturuudeksi. Niinpä Sophie joutuukin vastaamaan teoistaan ja ajatuksistaan jäädessään veljensä kanssa kiinni lentolehtisten levittämisestä yliopistolla.

Sophie Scholl – viimeiset päivät on oivallinen esimerkki siitä, miten tärkeä merkitys elokuvan nimellä on. Historiansa tuntevalle Schollin sisarusten kohtalo on toki tuttu, mutta muillekin elokuvan juoni selviää pitkälti jo nimen perusteella. Kun elokuvan alusta asti on selvää, miten tarina tulee päättymään, on kiinnostuksen ylläpitäminen haastava tehtävä. Elokuva kärsiikin tästä kömmähdyksestä eikä onnistu kehittämään draamallisuuttaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ehkä juuri siksi elokuvan alkuvaiheet tuntuvat etenevän hitaasti ja jopa junnaavan paikallaan. Rauhallista kerrontaa korostaa liiankin dramaattinen musiikki, joka antaa odottaa paljon vauhdikkaampia tapahtumia. Sinänsä upea orkesterimusiikki pääsee oikeuksiinsa vasta elokuvan loppupuolella, jolloin tarinakin etenee sujuvammin.

Sophie Schollin asettaminen elokuvan päähenkilöksi tuo mukaan mielenkiintoisen näkökulman. Yhteiskunnassa, jossa naisia pidettiin nietzscheläisittäin heikompana sukupuolena, edustaa Sophie Scholl rohkeata ja aktiivista – jopa feminististä – naista. Halveksittuun sentimentaalisuuteen taipuvaisten naisten ei natsi-Saksassa kuviteltu olevan järjestelmällisen vastarinnan vetureiksi. Niinpä Sophien keskeinen rooli Valkoisessa Ruusussa herättää epäilyksiä, ja syyllisyyttä vieritetään hänen veljensä harteille. Tasa-arvoon uskova Sophie halusi kuitenkin samat oikeudet ja velvollisuudet kuin miehetkin. Niinpä hän vaati itselleen myös saman tuomion kuin veljensä. Hän oli yhtä lailla osallinen vastarintaan, ja ylpeä siitä.

Sophie Scholl – viimeiset päivät palkittiin viime vuonna Berliinin filmifestivaaleilla Hopeisella karhulla parhaasta ohjauksesta ja parhaasta naispääosasta. Tästä huolimatta elokuva ei ole ylivertainen. Natsimenneisyyden kriittinen tarkastelu on varmasti saksalaisille terapeuttista, mutta tässä elokuvassa natsismin käsittely ei ole kovin rohkeaa. Natsi-aate esitetään käsittämättömänä erehdyksenä ja yhteisöllisenä harhana, jonka lähtökohtia ei edes voida ymmärtää. Natsi-identiteettiin ei päästä sisälle, ja hirmuhallinto saa välillä jopa koomisia piirteitä. Ehkä natsimenneisyys on saksalaisille edelleenkin niin arka aihe, ettei sitä osata käsitellä turvautumatta huumoriin.