Solsidan valkokangas

Television menestyssarjat tarjoavat houkuttelevat lähtökohdat elokuville, sillä sarjojen katsojat muodostavat melko takuuvarman yleisövirran teattereiden lippuluukuille. Ani harvoin televisiosarjat ovat kuitenkaan taipuneet elokuvallisiksi onnistumisiksi. Sinkkuelämää-elokuvat olivat karmaiseva esimerkki, miten läpilöysät elokuvat lähes vesittivät alkuperäisen sarjan viehätyksen. Ruotsalaisen menestyssarjan Solsidanin valkokangasversion kohdalla tämä ei onneksi toistu.

Solsidan-elokuva osoittautuu myönteiseksi poikkeukseksi televisiosarjojen filmatisoinneissa. Mistään merkkiteoksesta ei ole kyse, mutta sarjan vahvuudet on onnistuttu siirtämään valkokankaalle ja elokuvaversioon on ymmärretty laatia pitkän elokuvan kantava tarina.

Elokuva jatkaa viisi tuotantokautta televisiossa pyörineen sarjan tarinaa, jossa seurataan tutuksi käyneitä pariskuntia. Elokuvan punainen lanka on Alexin ja Annan ero, johon on punottu useampia sivujuonteita. Tarina soljuu luontevasti eteenpäin liiemmin pakottamatta ja kokonaisuus pysyy kasassa kohtuullisen hyvin, eikä elokuva tunnu venytetyltä televisiosarjan jaksolta. Toki kerronnassa on suvantohetkiä ja hienoiseen kiteyttämiseen olisi ollut mahdollisuuksia, mutta kokonaan irrallisista täytemateriaalikohtauksista elokuva ei kärsi.

Solsidanissa huumori ammennetaan erilaisten ihmisten törmäyttämisestä. Kolme erilaista pariskuntaa muodostavat tuttavapiirin, jota pidetään koossa ystävyyden ohella myös muodollisuuden nimissä. Komiikka syntyy arvojen, elämäntapojen ja persoonien kohdatessa niin arkisen tavallisissa kuin muodollisen teennäisissä yhteyksissä. Kriittisessä ytimessä on keskiluokkaisen ja erityisesti porvarillisen elämäntavan käsittely lempeän mutta terävän huumorin avulla.

Ruotsissa porvarillisella kulttuurilla on pitkät perinteet Suomeen verrattuna, mikä näkyy myös huumoriviihteessä. Meillä porvarillisuuden piikittelyllä ei ole ollut vastaavaa sijaa kuin länsinaapurissa, mikä osaltaan saattaa selittää Solsidanin suosiota myös Suomessa.  Solsidanin huumori on pohjoismaisen kulttuuripiirin sisällä varsin yleismaailmallista, joten siihen pääsee sisään ruotsalaisuuden ulkopuoleltakin. Sarjassa tehdyt havainnot koomisine virityksineen ovat tunnistettavia ja samaistuttavia myös meillä, jopa siinä määrin, että sarjasta on tehty myös suomalainen versio, ja elokuvakin tullee täällä keräämään mukavasti yleisöä. 

Elokuva on tehty selkeästi sarjan jatkoksi siitä lähtöoletuksesta, että elokuvan katsojat ovat seuranneet sarjaa ainakin siinä määrin, että päähenkilöt taustoineen ovat pääpiirteittäin tuttuja. Tämä saattaa aiheuttaa ongelmia niille katsojille, joille sarja on tuntematon, mutta ratkaisu on ollut sikäli perusteltu, että se on mahdollistanut loogisen tarinarungon rakentamisen ilman taustoittamisen painolastia, joka usein raskauttaa tämän tyyppisten elokuvien kerrontaa.

Elokuva tarjoaa myös uusia avauksia sarjaan nähden, sillä Schillerin perheestä ammennetaan aiempaa enemmän, kun Fredden isä ilmaantuu kuvioihin ja perheen teini-ikään ehtinyt poika alkaa kysellä epämukavia vanhempiensa rahakeskeisestä elämästä. Tämä tuo elokuvaan tuoretta terävyyttä.

Toisaalla Sundbergin pariskunnan osalta sukelletaan huumorin saralla hieman kyseenalaisemmille vesille, kun Annette ja Ole eivät onnistu saamaan kaipaamaansa perheenlisäystä. Nykyään yhä useampia koskettava lapsettomuus voi olla arka aihe, mutta toisaalta tällaisistakin asioista on voitava tehdä huumoria. Solsidanissa huumori myös viedään niin selkeästi yli, että sitä on vaikea pitää loukkaavana tai ilkeänä, vaikka muutamissa kohdissa tapaillaankin mauttomuuden rajoja. 

Monista muista sarjojen elokuvasovituksista poiketen Solsidan toimii elokuvana. Ei ehkä itsenäisenä teoksena, mutta sarjan ystäville se antaa sen, mitä siltä odottaakin – ja jatkollekin pedataan lopussa asetelmia.