Wonder valkokangas

R. J. Palacion bestseller-romaaniin perustuva Wonder kertoo tarinan Augie-nimisestä pojasta (Jacob Tremblay), jonka kasvojen luustoa vaivaa harvinainen kehityshäiriö. Elokuvassa sen nimeä ei sanota, mutta kirjassa kyseessä on Treacher Collins -syndrooma. Poikkeavan ulkonäkönsä vuoksi Augie on käynyt koko ikänsä kotikoulua, kunnes noin 10-vuotiaana Augien äiti (Julia Roberts) uskoo pojan olevan valmis aloittamaan opinnot oikeassa koulussa.

Elokuva seuraa Augien ensimmäistä kouluvuotta ja niitä vaikeuksia, joita hän joutuu erilaisuutensa vuoksi kokemaan. Sivujuonissa seurataan, kuinka Augien tilanne on vaikuttanut ja vaikuttaa hänen perheeseensä.

Markkinoinnin ja premissin tasolla elokuva tuntuu nähdyltä, ja sellainen se valitettavasti onkin. Ilmiselvin verrokki on Peter Bogdanovichin Mask (1985), mutta samankaltaista aihetta käsitteli myös David Lynch elokuvassaan Elefanttimies (1980).

Vaikka elokuvat kuvaavat erilaisia aikakausia, niiden lähestymistapa on samankaltainen. Sairaus on pelkkää pintaa, sillä todellinen kauneus löytyy ihmisen sisältä. Rocky Dennis, Augie ja jossain määrin myös John Merrick kuvataan elokuvissa mieleltään lahjakkaina hahmoina, joita kohdellaan epäoikeudenmukaisesti silkan ulkonäön perusteella.

Vuosien saatossa näistä aineksista on tullut tämän tyyppisten draamojen peruskauraa. Kliseitä on niin paljon, että Wonderin voisi katsoa kuuluvan eräänlaiseen draaman ala-genreen edellä mainittujen teosten kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Wonderin pitäisi nousta lajityyppinsä kliseiden yläpuolelle ansaitakseen paikkansa klassikoiden joukossa.

Tremblayn kasvomaski on vakuuttava ja näyttelijät ihan hyviä, mutta elokuvan suurin ongelma on juoni, joka on paremman sanan puutteessa yksioikoinen. Wonder on niin vaaraton, että se tuntuu enemmän kulutustuotteelta kuin oikealta elokuvalta. Sliipattu kuvaus ja tasapainoinen leikkausrytmi korostavat sitä, että tarina kaipaa särmää. Koulukiusaaja ja hänen rikkaat vanhempansa kuvataan stereotyyppeinä, joissa ei ole mitään hyvää. Ja, ei hyvä tavaton, lopulta Augie on niin inspiroiva, että koko koulu kirjaimellisesti taputtaa seisaaltaan hänen erinomaisuudelleen!

Kun elokuva alkupuoliskollaan alkaa yllättäen seurata Augien Via-siskoa (Izabela Vidovic), joka on joutunut koko ikänsä elämään veljensä varjossa, herää toivo, että Wonder tekisikin jotain kiinnostavaa kulahtaneen materiaalinsa kanssa. Via ei ole kuitenkaan kateellinen tai vihainen veljelleen mistään. Hän on järkevä ja tasapainoinen hahmo, jonka elämän suurimmat murheet eivät rakennu hänen veljensä ympärille.

Näkökulmanvaihdos Augien ja Vian välillä tehdään katsojille selväksi valkokankaan täyttävällä väliotsikolla, joka tuntuu aluksi tuovan elokuvaan lukumaista rakennetta. Tapahtumat kerrataan nopeasti Vian näkökulmasta, ja myöhemmin takaumien kautta kuullaan myös Augien koulukaveria ja Vian entistä bestistä. Toteutuksen tasolla lukurakenne jää kuitenkin puolivillaiseksi ja lopulta se hylätään kokonaan, jotta tarina voisi taas keskittyä Augieen. Miksi se on otettu alun perinkään mukaan?

Tällaisia elokuvia puolustellaan aina sillä perusteella, että ne voivat lisätä tietoisuutta ja ymmärrystä erilaisuutta kohtaan. Ne kuitenkin toistavat samaa yksioikoista tarinaa, jonka mukaan Augien kaltaiset ihmiset voivat pärjätä tässä julmassa maailmassa, jos he kestävät koulukiusaamisen ja ovat älyllisesti lahjakkaita mallioppilaita sekä muutenkin hyviä tyyppejä. Augie saa ensimmäisen kaverinsa vilauttamalla koepaperiaan. Mitä jos Augie olisikin ollut yhtä tietämätön kuin kaverinsa? Miten hän olisi selvinnyt? Sen tarinan haluaisin nähdä.