Rakkauden viimeinen siirto valkokangas

Hollantilaisohjaaja Marleen Gorris tunnetaan parhaiten naissukupolvien elämää tutkivasta elokuvastaan Antonian maailma (1996). Sitä seurasi naisen sisäistä elämää käsittelevä Mrs. Dalloway (1997), joka perustui Virginia Woolfin romaaniin. Rakkauden viimeinen siirto (2000) pohjaa niin ikään romaaniin, Vladimir Nabokovin Luzinin puolustukseen (1930). Kun Nabokov suo koko näyttämön omituiselle shakkinerolle ja jättää tämän morsiamen nimettömään sivuosaan, on Gorris kohottanut naisen samanveroisena miehen rinnalle. Elokuvan loppukohtaus, joka poikkeaa täysin alkuperäisteoksesta, koetaan myös naisen kautta.

Gorrisin kolme ensimmäistä elokuvaa olivat kuulemma militaristis-feministisiä, pienelle yleisölle suunnattuja fantasiafilmejä. Ohjaaja on arvattavasti vuosien kuluessa leppynyt ja löyhentänyt ideologioitaan, koska on lähtenyt tietoisesti tavoittelemaan suurempaa yleisöä. Rakkauden viimeinen siirto kertoo toki epäsovinnaisista hahmoista mutta varsin sovinnaiseen tapaan. Mahtipontinen orkesterimusiikki, 1920-lukulaisen Italian paratiisimaisemat ja henkilöiden särmättömyys tekevät elokuvasta kiiltokuvamaisen.

Emily Watson on Natalia Katkov, venäläinen aatelisnainen, joka ottaa kantaakseen vaikean roolin neron rakastettuna. Rakkaus kohtaa tietysti esteitä. Tytön äiti (melodramaattinen Geraldine James) vastustaa outolinnun kosintaa, sillä edustuskelpo ehdokaskin, ranskalainen kreivi, olisi tarjolla. Hellämielinen isä (Peter Blythe) helpottaa shakin hienouksista tietämättömien katsojien elämystä, sillä hän ei pelin taktiikoista ymmärrä - niin aatelismies kuin onkin - vaan kyselee tyhmiä. Lopulta shakkimestari joutuu valinnan eteen: tavallinen elämä naisen rinnalla vai pahimman vastustajan voitto?

John Turturron shakkitaktiikoiden maailmassa leijaileva Alexander Luzhin kerää sympatiat. Hän imee savukkeita ketjussa, hivelee haurasta lasikuningastaan ja vähän suloista Nataliaakin, mutta kiihdyttää hahmonsa välistä parodiseksi. Lars Von Trierin Breaking the Wavesissa unohtumattoman hienon työn tehnyt Watson lumoaa nyt vain hetkittäin - kun hänen kasvonsa sulavat ujoon pikkutytön hymyyn. Turturro ja Watson kommunikoivat intensiivisesti, ilmeet saavat kertoa sen mihin puhe ei kykene. Turturron kasvoissa on harvinaista, rujoa ilmaisuvoimaa. Elokuvan kauneimmassa kohtauksessa Natalia ja Alexander omistavat jumalaisen valssin vain toisilleen. Pyörteisiin tempautuu kyynikkokin. Stuart Wilson onnistuu luomaan Luzhinin häviötä janoavan Valentinovin hahmoonsa enteilevän kolkkoa jännitettä, hänen osuutensa vain ei ole suuren suuri.

Mikään ei pelasta sitä, että dramatisointi on kömpelöä. Kohtaukset ovat irtonaisia ja henkilöt liian yksiviivaisia. Heidät on riisuttu niistä ristiriitaisista luonteenpiirteistä, joilla Nabokov teki heidät aidoiksi ja inhimillisiksi. Varsinkin takautumissa, jotka selventävät Luzhinin onnetonta lapsuutta, koetaan huimaa ylinäyttelyä. Päälle lyödään vielä hidastuksia ja raskaan tummia näyttämöitä, ja pateettisuus on huipussaan.

Vanha vitsi, mutta miksi, oi miksi venäläiset hahmot puhuvat elokuvissa aina puhdasta somaa englantia? Ja mikseivät filmintekijät vaivaudu tarkistamaan venäjän kieliopin oikeinkirjoitusta? Se nimittäin sanoo, että feminiinin pääte -a, lisätään naisen sukunimen päätteeksi, siis: Natalia Katkova. Pieni yksityiskohta, mutta heikentää uskottavuutta. Kun vielä suomentaja on kiireissään tai villin päähänpistonsa oikussa kääntänyt repliikit osittain puhekielelle (me ollaan) ja ladellut kirjoitusvirheitä piinallisena tulvana, ei kokonaisuutta voi huokailematta tuijotella.