Ei voi olla totta valkokangas

Keväisin eletään uutuuselokuvien laadullisen tason suhteen vuoden syvintä lama-aikaa. Tämän ovat viime viikkojen rimanalitukset jälleen kerran osoittaneet ja nyt sukelletaan entistä syvemmälle, jos se enää on mahdollista, kurjuuden ja tylsyyden syövereihin. Ei voi olla totta -elokuvan valkokangasensi-illan taustalla ei voi olla muuta syytä kuin tuottajana häärineet, kökkökakkakomedioillaan uskomattomat määrät rahaa vuolleet, Farrellyn veljekset. Nämä alapäähuumorin erikoismiehet ovat tällä kertaa tuupanneet tekeleen ruoriin omien ohjaustöidensä apupojan James B. Rogersin. Pahasti ovat apupojan konseptit olleet sekaisin, niin tylsäksi hän hurtin pyllyhuumorinkin on onnistunut vetäisemään.

Tekeleen luikku juonirunko on kyhätty laihan romanssinpoikasen ympärille. Tytön ja pojan tielle onnelliseen papin aameneen on kasattu monta kompastuskiveä, joiden parissa kompuroidaan kirjaimellisesti. Juoni ahmii itseään paikallaan samalla antaumuksella kuin sontasittiäinen herkuttelisi tuoreen paskakeon uumenissa. Syöjällä eli tekijöillä on varmasti ollut nautintonsa tehtävänsä äärellä, mutta sivustaseuraajat eli katsojat joutuvat tympääntymään tuotoksen eltaantuneen lemun turruttamina.

Ei voi olla totta on kaiketi tarkoitettu komediaksi, mutta siinä ei ole koomikkoja eikä komiikkaa. Tusinatekeleen juonen lomaan on tökerösti liimailtu vain irtonaisia vitsejä, jotka eivät naurata millään tasolla. Jopa teinikomedioille tyypillisen rivo puhti loistaa poissaolollaan. Jos tarkoitus on naurattaa, sekin voitaisiin edes tehdä kunnolla. Ohjaaja J.B. Rogersilta on seuraavaksi luvassa jatkoa American Pielle. Ei lupaa hyvää.

Kaipa valitettavan todennäköisesti yleisön kasvantaväärät leuat louskuttavat jälleen pakosta naurunremakkaansa, kun sankarin käsi solahtaa siihen itseensä eli lehmän perseeseen - josta koko tekele on ulostettukin.