Saman katon alla valkokangas

Lasten saaminen ja kasvattaminen on vakava asia – toisaalta siitä on hyvä välillä myös hiukan vitsailla ja suoda näin pienokaisten ylirasittuneille vanhemmille hetken rentoutuminen. Mutta niille, joita aihepiiri ei kosketa lainkaan, vastaa Greg Berlantin ohjaama romanttinen komedia Saman katon alla kiinalaista vesikidutusta. Yritän vieläkin selittää itselleni, miksi olen vapaaehtoisesti katsonut lähemmäs kaksi tuntia vauvan nukuttamista ja ruumiintoimintoja koskevia vitsejä, söpöjä ensiaskeleita, sijaisäidin ja -isin välistä orastavaa romantiikkaa sekä jostakin syystä loputtomiin toistuvia ruokailukohtauksia.

Elokuvan juoni on melko käsittämätön. Playboy Messerin (Josh Duhamel) ja ikisinkku Hollyn (Katherine Heigl) ensitreffit menevät puihin, mutta siitä huolimatta heidän yhteiset ystävänsä tekevät riitapukareista vastasyntyneen lapsensa kummeja. Kun vanhemmat kuolevat yllättäen auto-onnettomuudessa, Messerille ja Hollylle testamentataan sekä lapsi että perheen omakotitalo. Aikuistumisen paikka siis. Seuraa lukuisia ”hauskoja” tilanteita lastenhoidon kiemuroiden parissa, kun uusien vanhempien työaikataulut menevät päällekkäin tai kun jompikumpi on nauttinut alkoholia tai pilveä lastensuojeluviranomaisen kolkuttaessa ovelle. Tai kun söpö lastenlääkäri yrittää iskeä Hollya…

Lienee sanomattakin selvää, että kyse on pahimman ö-luokan teoksesta aina väsyneestä huumorista elokuvien pahimpiin kliseisiin ja sketsimäisesti kohtauksesta toiseen etenevästä käsikirjoituksesta surkeaan näyttelemiseen asti. Eikä Saman katon alla ikävä kyllä ole edes tarpeeksi huono ollakseen hauska. Elokuvateatterin sijaan se kuuluisi suoraan mainostelevision lauantai-iltapäivään, josta pahaa-aavistamattomat voisivat sitä halutessaan vilkaista. En nimittäin näe mitään syytä, miksi joku haluaisi maksaa itsensä kipeäksi nähdäkseen isolta kankaalta vauvan ulostavan adoptioisänsä lippalakkiin.

Teoksen mauttomassa ja huippusovinnaisessa loppukohtauksessa kamera vihdoin kohoaa korkeuksiin ja ääniraidalla soi Taken By Treesin versio Guns N’ Rosesin Sweet Child O’Minesta. Vaikuttaa siltä, että allekirjoittanut on pilannut itsensä katsomalla liian monta elokuvaa osatakseen arvostaa Berlantin teoksen kaltaista viihdettä: sen tarina kun on filmattu jo varmasti satoja ellei tuhansia kertoja aiemmin – ja varmasti paremmin.