Minä, Simon valkokangas

Elämänmakuinen draama tuntuu teini-ikäiselle yleisölle suunnatun fantasian, toiminnan ja komedian täyttämässä valtavirrassa jäävän yhä useammin sivuraiteelle vaikka todellisuuden kanssa korreloivalle fiktiolle on edelleen paikkansa ja tarpeensa myös nuoremman yleisön osalta. Lajityyppiin katsomatta lähes kaikkien teinielokuvien temaattinen ydin kietoutuu identiteetin määrittymiseen ja aikuistumisen kysymyksiin. Tarkoitus on usein hyvä, mutta sangen usein käsittelytapa aliarvioi kohderyhmäänsä. Lisäksi varsinkin amerikkalaiset teinielokuvat ovat pohjimmiltaan hyvin konservatiivisia pinnallisesta roisiudestaan huolimatta.

Yhdysvaltalaisen Becky Albertallin kiiteltyyn esikoisromaaniin perustuva Minä, Simon vaikuttaa hyvinkin tavalliselta teinielokuvalta. Tavallisuus on tässä tapauksessa tekijöiden taholta tietoista, sillä Minä, Simonin tapauksessa kyse on pintatasoltaan konservatiivisesta maailmasta, johon on tuotu suvaitsevampaan tulevaisuuteen katsovaa sisältöä.

Elokuvan sävy on kiltti ja konsensushakuinen, mitä olisi tiedostavasta näkökulmasta helppo moittia tavanomaisen turvallisuushakuiseksi ratkaisuksi. Mutta – tutkimusten mukaan radikaalitkin teini-ikäiset ovat pohjimmiltaan turvallisuushakuisia ja sikäli konservatiivisia, että perheellä ja ystävillä on heidänkin elämässään viime kädessä suurin merkitys. Ja näin pitääkin olla, sillä itsenäisyyteen vasta astuvalla tulisikin olla turvaverkko, johon takertua, kun aikuisuuden alkutaipaleella horjahduksia tulee tuon tuosta.

Minä, Simonin ansio onkin sen tavallisuudessa ja helposti samaistuttavassa maailmassa, jossa näennäisesti kaikki on hyvin. Tavallisessakin elämässä on haasteensa, joita elokuva käy läpi oikein suhteutetussa mittakaavassa kohderyhmänsä huomioiden.

Collegea käyvällä Simonilla on mukava perhe ja hyviä ystäviä. Välittävästä ympäristöstään huolimatta Simon kokee ulkopuolisuuden tunnetta, jota ei koe voivansa jakaa lähimmäistensä kanssa, koska pelkää harmonian rikkoutumista. Vaikka homous on julkisesti suvaittua, kyse ei ole vielä normatiivista, jonka ympärille yhteiskunta ja elämä reaalitodellisuudessa rakentuvat, koska muutokset kulttuurissa ovat hitaita, usein sukupolvien mittaisia.

Simon löytää netistä samaa koulua käyvän kohtalotoverin, jonka kanssa käytävä sähköpostikirjeenvaihto rohkaisee kumpaakin oman identiteettinsä äärelle ja itsestään vastuuta ottaviin ratkaisuihin polulla kohti aikuisuutta. Kaikki ratkaisut eivät ole kuitenkaan oikeita, varsinkaan omia ystäviä kohtaan.

Minä, Simon käsittelee aihettaan sikäli viisaasti, että seksuaalista suuntautumista ei korosteta eikä altisteta totutuimmille stereotypioille, joita elokuvassa kyllä on, mutta niiden avulla fokusta lähinnä suunnataan tavallisuuteen, normaaliuteen, ja siihen, että kaikki ovat tasavertaisia ihmisiä. Lisäksi seksi ja seksuaalisuus on häivytetty tarinassa taustalle ja tilaa on annettu tunteiden käsittelylle ja ihmissuhteille.

Asioihin luontevasti suhtautuva perusvire kantaa elokuvan kokonaisuutena, jota kuitenkin rasittavat ylimääräiseltä tuntuvat sivujuonteet. Osa tarinan käänteistä johtaa teinielokuvien geneerisille sivupoluille, jotka pitkittävät elokuvaa ja tuntuvat olevan mukana vain muodon vuoksi täyttämään teinielokuvien kliseetarpeet. Näin on ehkä haluttu helpottaa elokuvan vastaanottoa kohderyhmässään mutta samalla on vesitetty elokuvan kokonaisvaikuttavuutta ja kerronnallista onnistumista.

Minä, Simon on kulttuurisen siirtymävaiheen elokuvia. Uutta suvaitsevampaa tulevaisuutta jo eläville tällaiset elokuvat näyttäytyvät helposti sovinnaisina ja kiltteinä, mutta laajemmassa katsannossa näille elokuville on tarpeensa ja paikkansa kulttuurin muokkaajina, kunnes joskus tulevaisuudessa elämämme reaalitodellisesti maailmassa, jossa tämänkaltaisia elokuvia ei enää tarvita. Toivottavasti.