Vares – Pahan suudelma valkokangas

Turkulaisen yksityisetsivä Jussi Vareksen kolmannessa valkokangasvierailussa kaikki on muuttunut, tyyliä ja työryhmää myöten. Solar Films yrittää puskea Reijo Mäen kirjoista peräisin olevaa Varesta ulkomaille. Juha Veijonen on vaihtunut Antti Reiniin ja ohjaaja Aleksi Mäkelä Anders Engströmiin, joka on saanut kokemusta rikosgenrestä mm. Wallander- ja Anna Holt -sarjoista.

Nyt ensi-illassa olevan Pahan suudelman lisäksi kuvattuna on jo viisi muutakin Vares-elokuvaa, joista Engström ohjasi myös syksyllä ilmestyvän Kaidan tien kulkijat ja Lauri Törhönen loput.

Pahan suudelmasta onkin havaittavissa tiettyä liukuhihnamaista tehokkuutta, vaikka se kaikin puolin pätevä ja ammattimaisesti tehty onkin. Elokuvateatterin sijasta sitä kuitenkin mieluummin katselisi lauantai-iltana kotisohvalta – tasaisen tylsästi etenevä elokuva ei sisältönsä tai ulkoasunsa puolesta kuulu teatteriin.

Poissa ovat Mäkelän Vares-elokuvien rönsyily ja huumori. V2:ssa (2006) sekoilu meni jo liiallisuuksiin, joten hillitympi ote ei ole pahasta. Nyt keskitytään enemmän itse asiaan eli rikoksen selvittämiseen, vaikka toki Vareksella on aikaa häntäheikkeillä ja piipahtaa Uudessa Apteekissa. Isona miinuksena värikkäät sivuhahmot ovat lähes täysin vaihtuneet tylsiin pahvihahmoihin.

Tapahtumat saavat alkunsa nuoren Kertun murhasta. Varakkaaseen telakkasukuun kuuluva sureva äiti palkkaa Vareksen selvittämään tapausta, jota poliisit eivät onnistuneet ratkaisemaan. Tästä tarina etenee varmasti mutta yllätyksettömästi ilman sen kummempia kommervenkkejä – puolessatoista tunnissa ehtii olla jo hieman tyhjäkäyntiä. Ei aikaisemmissakaan Vareksissa sen kummempaa tarinaa ollut, mutta niissä edellämainittu rönsyily auttoi pitämään mielenkiintoa yllä.

Tunnelmaa ei paranna köyhän miehen film noir -kertojanääni. Kertoja-Vares joko kertaa banaalisti sen mitä ruudulla jo näkyy tai kertoo mitä tulikaan puuhattua elokuvassa nähtävien kohtausten ulkopuolella. Toki ratkaisu säästää aikaa, mutta ei pahemmin auta eläytymään elokuvaan.

Vaikka elokuva-Turku todellisesta eroaakin, on kaupunkia hyödynnetty tehokkaasti ja tunnistettavasti. Tämä lisännee ainakin turkulaisten kiinnostusta elokuvaa kohtaan. Turhia ilmakuvia lukuun ottamatta ei matkailumainosmentaliteettiin ole sorruttu, ja tapahtumapaikat vaihtelevat Ruissalon huviloista Ratapihankadun hylättyihin taloihin. Se tosin on hieman outoa, ettei elokuvassa ole yhtäkään Turun murretta vääntävää hahmoa.