Whoop-i-ti-yi-yo

Robert Altmanin huonot vitsit jammailee country-musiikin tahdissa. Elokuva pohjautuu Garrison Keillorin juontamaan radio-ohjelmaan A Prairie Home Companion. Vastikään 30 vuotta täyttänyt ohjelma on säilyttänyt retrohenkisyytensä live-musiikin ja kuivakan huumorin sävyttämänä. Viikoittain se kerää edelleen yli neljä miljoonaa kuulijaa sekä Amerikassa että sen ulkopuolella.

© 2006 PicturehouseKeillor on käsikirjoittanut show’n maailmaan liittyvän elokuvan, jota itse myös tähdittää. Tarina yhdistää totta ja tarua ohjelmasta, muun muassa henkilöhahmojen kautta. Osa henkilöistä esittää itseään ja osa on antanut nimensä maineikkaan näyttelijäkaartin käyttöön. Tarinassa kuvitellaan, miten 30-vuoden jälkeen radioasema yllättäen myydään ja uudet omistajat päättävät laittaa lapun luukulle.

Lähtöasetelma valjastaa suuryrityksen sille nykypäivänä niin tuttuun riistäjän rooliin. Yrityksen kirvesmies tulee ja heittää romulavalle ohjelman, jonka tekijä- tai kuulijakunta eivät olekaan trendikkäitä, seksikkäitä tai hip ja hop. Juonellisesti annetaan periksi yritysmaailman vaatimuksille ja populaarikulttuurin suuntauksille, mutta tämä tehdään ironisella ja takaisinpotkivalla asenteella.

A Prairie Home Companionin radioaalloilla mennään stetsonit vinossa ja bootsien kannat kuluneina. 81-vuotias ohjaaja Robert Altman on sirotellut elokuvaan samaa menneen maailman tuntua. Visuaalisen ilmeen esikuvana toimii latotanssien sijasta Humphrey Bogartin elokuvat kohtalokkaine naisineen, tietysti salapoliisin kera. Tunnelma voisi olla jopa viehättävä, ellei se toisinaan riitautuisi muun ilmaisun kanssa.

© 2006 PicturehouseUrallaan ansioitunut Altman luo jälleen polveilevaa kerrontaa ihmisten ja tunnelmien keskelle. Hänen kuvauksensa tempoilee esiintymislavan ja kulissien tapahtumien välillä turhankin ylenpalttisesti. Katsoja asetetaan välillä radiolähetyksen kuuntelijan, välillä esiintyjien asemaan. Siirtymät erilaisten tunnelmien välillä eivät ole yhtä hienovaraisia kuin Altmanin aiemmassa tuotannossa, esimerkiksi Short Cutsissa. Mutta edelleenkään ei ohjaaja sorru liikaa selittelyyn, vaan katsojalle jätetään tulkinnan tilaa.

Elokuvan juoni ei ole kaikkein kantavin tai käänteentekevin. Radioshow omana itsenään toimisi, mutta siihen ympätty kehyskertomus ei sovi kokonaisuuteen. Salapoliisitarina jää turhan irralleen ja saa erityisesti yliluonnollisten elementtien mukaan tullessa yleisilmeen kääntymään epäuskottavuuden puolelle.

Näkökulmasta riippuen musiikki joko piristää tai pahentaa elokuvaa. Lähetys on paikoittelen mukaansa tempaava ja sitä makeuttavat mainiot mainoslaulut, jotka nostavat pakostikin hymyn huulille. Laulut kenties parhaiten kuvastavat esittäjiään ja ovat tarinalle uskollisia, mutta tykitettynä country-kokonaisuutena ne vaativat kuulijaltaan leppoisalle musiikkilajille antautumista.

© 2006 PicturehouseRobert Altmanin huonoissa vitseissä on omalaatuinen nimen käännös ja tunnelmointi, sekä hyvässä että pahassa. Tunnelmointiin kestää päästä käsiksi, mutta kenties jossain joku vapauttaa sisäisen cowboynsa laulamaan stetson päässä ja lasso vyöllä whoop-i-ti-yi-yo. Ja kenties elokuvan nimen suomennos vihjaa ohjaajan naureskelevan partaansa auringonlaskuun ratsastaessaan, kaikesta huolimatta.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,3 /4 henkilöä