Gosford Park kotikatsomo

Robert Altmanin uusin ohjaustyö Gosford Park on niin perinteinen murhamysteerio à la Agatha Christie, että se sopii mainiosti jouluaterian tähteiden sulatteluun. Kuten juhlapyhinä katsottavalta elokuvalta vaaditaankin, on Gosford Parkissa silmiä hivelevää pukudraamaa ja viihteellisyyttä juuri sopivassa määrin.

Tarina alkaa, kun suuri metsästysseurue palvelijoineen kokoontuu Sir Williamin ja tämän vaimon vieraaksi Gosford Parkiin. On vuosi 1932. Joukossa on yläluokkaisia ihmisiä, mutta mukaan mahtuu myös amerikkalainen elokuvatuottaja ja englantilainen näyttelijä Ivor Novello. Kuten Titanicissa, myös Gosford Parkissa yläluokka asuu "yläkannella" ja alemmat luokat kirjaimellisesti näiden alla. Kerrosten olosuhteet ovat luonnollisesti hyvin erilaiset. Komea vanha kartano kätkee sisäänsä monimutkaisia ihmissuhde- ja hyväksikäyttökuvioita, jotka aukeavat katsojalle pikku hiljaa erityisesti murhan tapahduttua.

Kuten niin usein aiemminkin, Altman on kansoittanut elokuvansa täyteen erilaisia henkilöhahmoja. Gosford Parkissa ei kuitenkaan onneksi ole sellaista vaahtoamista kuin joissakin muissa Altmanin ylikansoitetuissa elokuvissa. Ehkäpä jo vanhan maailman etikettikin vaati tiettyä diskreettiyttä. Erotuksena on "tietysti" pitkiä neuvottelupuheluita Hollywoodiin asti huutava amerikkalainen elokuvatuottaja. Ensemble-ohjausta harrastavalle Altmanille tuntuu olevan oikein kunnia-asia ja itsetarkoitus toteuttaa sisäisen jonglöörinsä vaatimuksia ja pitää mahdollisimman monta palloa yhtä aikaa ilmassa. On tietysti hienoa koettaa hahmotella isoja ryhmiä tai yhteiskunnan läpileikkausta, mutta tekniikan ongelmana on lähes väistämättä pinnallisuus. Gosford Parkissa on mukana niin monia nimekkäitä näyttelijöitä (mm. ihastuttava Kristin Scott-Thomas), että pienellä karsimisella siitä olisi saanut tiukemman ja terävämmän elokuvan. Myös sivuosassa esiintyvä Stephen Fry on herkullinen sherlokkimaisena dekkarina.

Gosford Parkin ansioita on se tapa, jolla se esittelee palvelijoita ja heidän isäntiään rinta rinnan. On esimerkiksi herkullista nähdä, kuinka tieto kulkee juoruavalta palvelijalta toiselle ja sitä kautta tämän emännälle tai isännälle. Rahanpuutteessa olevat aateliset tuntuvat nykykatsojan silmissä epämiellyttävän hemmotelluilta hahmoilta, kun heidän on pakko suurin piirtein kerjätä rahaa rikkaammilta sukulaisiltaan ylläpitääkseen elintasoaan ja sitä kautta "kunniallisuuttaan". Esimerkiksi aatelinen nainenhan vaikuttaisi "rahvaanomaiselta" ja "tökeröltä", jos hänellä ei olisi varaa palvelijattareen tai useisiin hienoihin vaatekertoihin.

Elokuvan materiaalista olisi hyvin riittänyt vaikkapa kolmiosaiseen minisarjaan, mutta toisaalta sen olisi voinut tiivistää reilusti alle kahteen tuntiin. Kaikkien henkilöhahmojen läsnäolo ei välttämättä ole tarpeen, ja jo henkilöiden esittely vie luonnollisesti jonkin verran peliaikaa. Altman petaa eri ihmisten motiiveja ja suhdekoukeroita hiukan turhan pitkään. Pitkän kehittelyn jälkeen loppuratkaisu onkin sitten hyvin vaisu pikku tussahdus ja jättää jälkeensä hienoisen pettymyksen tunteen.