Rent valkokangas

Elokuvamusikaali on 2000-luvulla ilmestyessään aina mielenkiintoinen tapaus. Genre eli kukoistuskauttaan Hollywoodissa 1930–40-luvulla, vaikka toki sen jälkeenkin tuotettiin merkittäviä ja menestyneitä musikaaleja.

Viimeisimmät etapit genren historiassa ovat jakaneet kriitikoiden mielipiteet. Toisten mielestä Baz Luhrmanin Moulin Rouge! oli kyllästyttävä postmoderni pastissi, ja jotkut pitivät Lars von Trierin Dancer in the Darkia jopa antimusikaalina siinä käytetyn musiikin ja kerronnan vastakkaisuuden vuoksi. Toisaalta näitä elokuvia ylistettiin ja ne toivat genreen jotain uutta.

Hollywoodin uusin rockmusikaali, Chris Columbuksen ohjaama New Yorkin East Villageen sijoittuva Rent, on hämmentävä kokemus. Elokuva on suora tuontitavara Broadwaylta, jonne se olisi kannattanut jättääkin, kun lopputuloksena on tämän kaltainen hengetön elokuvallinen ilmaisu. Elokuvasovitus muistuttaa lähinnä vaateketjun venähtänyttä mainoselokuvaa.

Rent kertoo vuoden mittaisen tarina joulusta jouluun vuosina 1989–90. Elokuva on vaikea kytkeä juuri tuohon aikaan, koska hahmot ovat kuin suoraan uusimman muotilehden sivuilta. Elokuvassa mainitaan myös elokuva Thelma & Louise, joka ilmestyi vasta vuonna 1991. Tämän voi tulkita käsikirjoittajien huolimattomuusvirheeksi, koska muutoin Rentissä ei pyritä leikittelemään intertekstuaalisilla viitteillä tai aikakausien sekoittamisella.

Tarina kiertyy kahden ystävyksen, Markin (Anthony Rapp) ja Rogerin (Adam Pascal) sekä heidän boheemin ystäväpiirinsä ympärille. Nuorukaiset asuvat rähjäisessä loft-asunnossa ja elokuvan nimi viittaa asukkien päivittäiseen huoleen vuokrarahoista. Vuokrarahat eivät ole elokuvassa ainoa huolenaihe, vaan puolet henkilöhahmoista ovat HIV-positiivisia, nykyisiä ja entisiä narkkareita tai rakkaudessa kärsineitä.

Elokuvassa lauletaan taiteen, kaiken ylittävän rakkauden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Kahdeksan päähenkilön joukkoon mahtuu monta eri rotua ja seksuaalista suuntautumista. Teemat ovat sinänsä vakavia, mutta pinnallisempaa käsittelytapaa on vaikea löytää. Boheemielämää ylistetään, mutta kukaan ei elätä itseään taiteella, tai juurikaan edes tee taidetta.

Päähenkilöiden stereotyyppisyys hipoo jo naurettavuuden rajoja. Kaikista kliseisin on Roger, entinen rock-bändin keulahahmo, joka on kuin kopio nuoresta Jon Bon Jovista. Tahattomia naurukohtauksia aiheuttaa Rogerin kuvaaminen musiikkivideotyyliin Grand Canoynissa, jonne hän on paennut elämäänsä Nykissä. Tätä kohtausta ei ole tehty kieli poskella, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.

New York olisi miljöönä tarjonnut loputtomat mahdollisuudet aidon äänimateriaalin käyttöön musiikillisena rytmielementtinä, mutta ikävä kyllä sitä ei ole hyödynnetty lainkaan. Suurin osa dialogista käydään laulaen, jota säestää näkymätön rock-orkesteri. Musiikkikohtaukset ovat usein aivan liian pitkiä, varsinkin kun ne pitkälti pohjautuvat yhden ja saman kertosäkeen toistamisen varaan. Tunnetta elokuvassa yritetään luoda imelillä popballadeilla. Näyttävät tanssikohtaukset loistavat lähestulkoon kokonaan poissaolollaan. Niillä huonompikin musikaali saisi lisäsykettä.