9. komppania valkokangas

Venäjä on viime vuosina ottanut harteilleen yhä enemmän Neuvostoliiton perillisen roolin, josta Jeltsinin vuosina tietoisesti haluttiin päästä eroon. Monella tapaa rikkaan perinnön mukana ovat periytyneet myös isien pahat teot, joita voi kollektiivisesti käsitellä vaikkapa elokuvissa. Vuosina 1979–1989 käyty Afganistanin sota oli Neuvostoliitolle jotain saman tapaista kuin Vietnamin sota Yhdysvalloille – pieni isänmaaton sota, jonne virallisen selityksen mukaan lähdettiin puolustamaan 20 kansallisuudesta koostuvaa ystäväkansaa ja maata, jota kukaan ei ole onnistunut valloittamaan, vihollisen aggressiota vastaan.

Fedor Bondartshukin elokuva 9. komppania suhtautuu sodan lähtökohtiin neljännesvuosisadan jälkiviisaudella ja 2000-luvun itsetietoisuudella. Sotaan haluavan ja sen kauneutta ihastelevan, Varpuseksi nimetyn taideopiskelijan (Aleksei Tshadov) viittaus Freudin teorioihin alitajuisista väkivaltaisista ärsykkeistä, jotka koetaan vastapuolen ominaisuuksina, pätee tietysti myös suurvaltoihin. Myös sodan ja miehisen seksuaalisuuden rinnastus tehdään elokuvassa vahvasti.

Venäjällä menestykseksi noussut 9. komppania nojaa vahvasti sekä Hollywoodin että neuvostoelokuvan sotaelokuvien perinteeseen. Rakenteeltaan elokuvaa on aiheellisesti verrattu Stanley Kubrickin Vietnam-kuvaukseen Full Metal Jacket (1987), mutta turhaan ohjaaja ei elokuvaansa ole omistanut kuuluisalle isälleen, neuvostoelokuvan ohjaaja-näyttelijäklassikolle Sergei Bondartshukille.

Perinteiselle sotaelokuvalle tyypillisesti elokuvan kerronta etenee aikajärjestyksestä sodankäynnin tai miesten suhteitten kannalta olennaisista kohtauksista eteenpäin hypellen. Henkilösuhteiden kehittely sijoittuu alkupuoliskon Uzbekistaniin sijoittuvaan koulutusjaksoon, jota hallitsee Afganistanin sotatoimista kouluttajaksi joutunut katkera ja ankara Dygalo (Mihail Poretshenkov). Kovin pitkälle tässä ei kuitenkaan päästä, vaan pääosassa ovat Afganistaniin näennäisesti vapaaehtoisina lähtevien nuorten miesten koulutuksen fyysiset koettelemukset.

Elokuvan jälkiosa sijoittuu Afganistaniin ja sitä hallitsevat taistelukohtaukset. Elokuvan fyysisyys lisääntyy entisestään ja näyttävien räjähdysten ohella valkokangasta hallitsevat uudemman sotaelokuvan kuvat miesten hikisistä kasvoista ja kärsimyksistä. Armeijan elokuva neuvostovenäläisen perinteen mukaisesti esittää pohjimmiltaan oikeamieliseksi tosimiesten yhteisöksi ja elokuvan roistoja eivät myöskään ole sodan aloittaneet Brezhnevin ajan poliitikot vaan pikemminkin ne perestroikan, heikkouden ajan päättäjät, jotka jättivät miehet pulaan. Uudenvuodenaattona ennen viimeistä taistelua radiossa puhuu Gorbatshov, jonka puhe hukkuu kuitenkin miesten juhlintaan.

Komppaniaa Afganistanissa johtavaa Hoholia esittävän Fedor Bondartshukin esikoisohjauksesta puuttuu tyystin Kubrickin jäätävä kriittisyys, sanomaltaan se muistuttaa studiokauden Hollywood-sotaelokuvia ja erityisesti se on velkaa ohjaajan isän sentimentaalis-patrioottisille Mihail Solohovin teoksiin perustuville sotaelokuville Ihmisen kohtalo (1959) ja He taistelivat isänmaansa puolesta (1975). Hoholin olemus tuo vahvasti mieleen Sergei Bondartshukin rehdin venäläissotilaan Sokolovin. Saman oloisia hahmoja näytteli mieluusti myös isän oppilas Mikko Niskanen, kun taas 9. komppaniaa rahoittamassa ja jonkin verran tekemässä on ollut myös suomalaisia.

Nuoremman Bondartshukin esikoisohjaus on teknisesti laadukasta työtä ja sen näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan niin hyviä kuin tarinan varsin vaatimattomissa puitteissa on mahdollista. Voimakas värimanipulaatio tuo elokuvaan omanlaatuistaan visuaalista kauneutta, se samalla sekä vieraannuttaa että värittää sotaan Varpusen etsimää kauneutta. Kiinnostavinta elokuvassa on siitä välittyvä, virallistakin tunnustusta saanut nykyvenäläinen näkemys Neuvostoliiton historiasta.