Se on elossa! Elossa!
Hyvin lyhyen ajan sisällä on julkaistu kaksikin Frankensteinista ideansa ammentavaa elokuvaa, joiden on mainostettu ottavan naisnäkökulmaa aiheeseen. Tämä on sinänsä ironista, sillä Mary Shelleyn Frankenstein on alun perinkin nuoren naisen näkemys miehisestä luomishalusta sekä tarpeesta ylittää tieteen voimin elämän ja kuoleman raja.
Shelley kirjoitti romaaninsa alkua teini-ikäisenä eikä ollut kuin 20-vuotias romaanin julkaisun aikana 1818. Neljä vuotta siitä eteenpäin hän oli jo leski, joka oli menettänyt sekä aviomiehensä että kolme pientä lasta neljästä. Noihin aikoihin kuolema häilyi huomattavasti lähempänä, samoin kuin pohdinnat siitä, voiko rajan takaa palata ja millaisena sieltä palattaisiin.
Tuoreita Frankensteinista inspiraatiotaan saaneita elokuvia yhdistää tekijäkeskeisyys, ei ensisijaisesti tarinakeskeisyys. Viktoriaaniseen aikaan sijoittuvassa Frankenstein-mukaelmassa Poor Thingsissa vetonaulana ei ole ensisijaisesti pääosatähti Emma Stone vaan teoksen ohjaaja, eksentrisiä art house -elokuvia ohjaava Yorgos Lanthimos. Vastaavasti Lisa Frankensteinissa tähtikäsikirjoittaja ja elokuvan yksi tuottaja Diablo Cody on avainsana, ei ensikertalaisohjaajana toimiva Robin Williamsin tytär Zelda.
Lanthimoksen nimi ja hänen vakiintunut tyylinsä vetävät elokuvaharrastajia saleihin, eivät pelkästään Frankenstein-tyyppistä luomusta Bellaa esittävän Stonen alastomat sulot. Poor Thingsin ylipitkänä laahaava kerronta ja yksioikoiset henkilöhahmot jäävät helposti paljaan pinnan varjoon. Poor Thingsissa voi pohtia myös sitä näkökulmaa, että teoksen myyntivaltteina toimivat seksikohtaukset ovat teoriassa lapsipornoa. Bella on aivoiltaan ja henkiseltä kehitykseltään lapsi aikuisen kehossa. Lapseen kajoamisessa on iloisen voimaannuttavaksi tarkoitettu viktoriaanisen ajan emansipaatio kaukana.
Diablo Cody puolestaan on ollut indie-piirien suosiossa aina Ellen Pagen tähdittämästä teiniraskauskomedia Junosta, josta Cody pokkasi ensikertalaiskirjoittajana parhaan käsikirjoituksen Oscarin vuonna 2007. Sitä ennen Cody oli toiminut stripparina ja nousi tähtimaineeseen heti ensimmäisellä käsikirjoituksellaan. Cody on käsikirjoittanut melko harvakseen eikä ole toistaiseksi onnistunut Junon tavoin. Parhaiten Cody on onnistunut ohjaaja Jason Reitmanin kanssa, mistä tietysti kiitos myös Reitmanin ohjauskyvyille.
Cody on erikoistunut hieman vinksahtaneisiin draamakomedioihin, joissa on vahvasti kirjoitettu naispääosa. Sellainen on myös Lisa Frankenstein, jonka kauhuelementit kumartavat huomattavasti Tim Burtonin klassikoille. High schoolinsa outolintu ja tragedian kokenut kasariteinityttö Lisa (Kathryn Newton) voisi olla suoraan Burtonin katalogista. Elokuvan loppua kohden Lisa muistuttaa ulkonäöltään yhä enemmän nuorta Helena Bonham Carteria.
Lisa viettää aikaa hylätyllä vanhalla hautausmaalla ja haikailee voivansa olla yhdessä suosikkihautansa alle haudatun viktoriaanisen ruumiin kanssa. Kas kummaa niin haudasta jo noustaan, ja miespuolinen kalmo (Cole Sprouse) reanimoituu Lisan seuraksi. Olento on muutamaa kriittistä ruumiinosaa vailla, mutta sopivia varaosia saadaan leikattua kanssaihmisistä. Paikalleen ne kiinnitetään viallisella solariumilla, joka on aidosti hauska versio hullujen tiedemiesten salamalaitteistoista. Romanssihan moisesta ruumiillisesta läheisyydestä seuraa.
Codyn tavaramerkiksi muodostunut nokkela sanailu on tällä kertaa huomattavan karkeaa. Erityisesti Lisa nimittelee jatkuvasti koulunsa muita tyttöjä ja omaa cheerleader-sisarpuoltaan Taffya (Liza Soberano) jakorasioiksi ja ties miksi. Taffy on pinnallinen mutta hyväsydäminen persoona, joka yrittää aidosti auttaa Lisaa ja saa palkaksi sekä solvauksia että omaan romanssiinsa kohdistuvan brutaalin intervention.
Lisan ongelmiin on ylipäätään vaikea samaistua, sillä Lisa on hyvin itsekeskeinen ernu, erilainen nuori, joka luulee goottiharrastuksiensa tekevän hänestä muita paremman. Lisa on liian katkera ja kostonhimoinen, jotta hahmo toimisi teiniromanttiseksi tarkoitetussa tarinassa. Yleislinjaa olisi voinut suosiolla viedä toiseen päähän, ja tehdä tarinasta reilusti makaaberimpi ja kauhupainotteisempi. Nyt yhtenäistä linjaa ei löydy. Codyn käsikirjoitus olisi kaivannut hiomista ja kerronnalliset aukot pistävät silmään. Missä välissä 160 vuotta haudassa maannut kalmo on ehtinyt käymään autokoulun?
Lisa Frankenstein on hetkittäin sujuvasti viihdyttävä kasaripastissi, muttei tarjoa mitään uutta genrensä osalta. Hieman samoilla apajilla liikkui vuoden 2013 pirteä Warm Bodies, jossa zombie rakastui teinityttöön. Warm Bodies oli Shakespearen Romeon ja Julian mukaelma, Lisa Frankenstein nostaa hattua Shelleylle, joten ei mitään uutta auringon alla vanhojen klassikoiden uustulkintojen osalta.
Sekä Lisa Frankensteinissa että Poor Thingsissa on tarinan olennaisina elementteinä intiimi suhde kuolleista herätettyyn ja kokoon kursittuun ruumiiseen. Joka vastaavaa menoa kaipaa vähän väkevämpänä versiona voi yhtä hyvin etsiä käsiinsä Jörg Buttgereistin kulttielokuvan Nekromantik (1988). Sen huumori, jos sitä on, on äärimmäisen mustaa. Ylivoimaisesti paras komediaversio Frankenstein-teemasta on kuitenkin puolen vuosisadan jälkeenkin Mel Brooksin timanttinen klassikko Nuori Frankenstein (1974). Brooksin kauhukomediallinen mestariteos pesee tuoreemmat yrittäjät mennen tullen.
Seuraava:
Madame Web
Ennenäkyjä näkevä ensihoitaja yrittää pelastaa kolmea teiniä trilleriseikkailussa, joka on vaihtelua supersankarikliseisiin.
Edellinen: Putoamisen anatomia
Perinteiseltä näyttävä oikeussalidraama kätkee sisälleen isompia kysymyksiä sukupuolten välisestä tasa-arvosta.