Prinsessa Pikkiriikki valkokangas

Suomalaista lastenkirjallisuutta on 2000-luvulla filmatisoitu varsin ahkerasti. Onnistumisia, jopa täysosumia on tullut, mutta useasti laatu on korvannut määrän. Syystä tai toisesta tekijöillä on ollut oletusarvo, että lapsia eivät lastenelokuvassa kiinnostaisi niinkään lapset vaan aikuisten päämäärätön kohellus ja mökellys.

Telkkarin liukuhihnaohjelmista tutut niin sanotut koomikot ovat saaneet jalansijaa, mutta laadukkaammat ammattinäyttelijät sekä luontevat lapsinäyttelijät ovat jääneet taka-alalle. Tämä on vaivannut erityisesti tuotteliaiden kirjailijasisarten Sinikka (1953–2021) ja Tiina Nopolan teoksista tehtyjä elokuvasarjoja, kuten Risto Räppääjiä sekä Heinähattu ja Vilttitossuja. Varsinkin jälkimmäisissä elokuvissa lapsinäyttelijät on valittu usein todella onnistuneesti, mutta he ovat jääneet enemmän tai vähemmän yksioikoisten aikuishahmojen jalkoihin.

Nyt estradille astelee toisenlainen tyttökaksikko, prinsessat Pikkiriikki (Ada Pusa) ja Pöjöläinen (Minni Kuivalainen). He eivät ole siskoksia vaan toistensa parhaita ystäviä, noin viisivuotiaita oman elämänsä prinsessoja. Pikkiriikki ja Pöjöläinen eivät jää pimentoon vaan ottavat oman elokuvansa täysipainoisesti haltuun.

Prinsessa Pikkiriikki -elokuvan näkökulma on lähes yksinomaan lapsissa ja lasten näkökulmassa hahmottaa maailmaa. Aikuisten tehtävänä on olla taustalla, tukea ja antaa estradi lapsille. Varsinkin Pikkiriikin isä (Joel Hirvonen) ja äiti (Vilma Kinnunen) ovat normaaleja, rakastavia vanhempia ilman spektaakkeleja tai outoja sekoiluja. Ero on merkittävä ja tarpeellinen.

Hannele Lampelan lastenkirjasarja prinsessa Pikkiriikistä nousi hyvin nopeasti kestosuosioon heti sen jälkeen, kun ensimmäinen Pikkiriikki-teos julkaistiin 2016. Pikkiriikki on nähty myös useissa näytelmäversioissa. Teatterin lavoilta ei ole kaukana myöskään elokuvan ohjaaja Lauri Maijala.

Kulttuurin moniottelija Maijala toimii tällä hetkellä Lahden teatterijohtajana ja on parhaiten tunnettu tunteita herättäneistä teatteriohjauksistaan. Elokuvaohjausdebyyttinsä hän teki 2012 Juoppohullun päiväkirjalla, joka ei voisi juuri kauempaa olla Prinsessa Pikkiriikin maailmasta. Ohjaaja on elokuvan ennakkohaastatteluissa korostanut, että erityisesti nykypäivänä tarvitaan roppakaupalla empatiaa ja sydäntä. Sitä Maijala on onnistunut teokseensa lataamaan täysipainoisesti yhdessä elokuvan käsikirjoittajien kanssa. Käsikirjoitus pohjautuu ensimmäisiin Pikkiriikki-kirjoihin ja sen Lampela on kirjoittanut yhdessä Tuuli Kanervankallion kanssa.

Elokuva on herttainen, muttei tippaakaan sokerinen. Lasten kokema seikkailu on sopivan iso ja jännittävä, mutta kuitenkin turvallinen. Samalla se käsittelee isoja kysymyksiä kuten anteeksiantoa, isosisarukseksi tuloa, omaa roolia perheessä ja tottelemattomuuden turvallisia rajoja. Välillä aikuiset voi leikisti taikoa Himpskattiin ja julistaa, ettei kukaan määrää, mutta lopulta on hyvä päättää pitkä päivä isin ja äidin välissä, omassa sängyssä.

Lasten perspektiivi huomioidaan hienosti elokuvan ylöspanossa. Välillä kotitaloa ympäröivät puut ovat puisia kulisseja, seuraavaksi ne vaihtuvat aitoon metsään. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat kuten ne oikeastikin sekoittuvat leikki-ikäisten leikeissä, joissa puumökit voivat olla linnoja tai pehmolelukoirat oikeita taikakoiria. Maijala on yhdessä Lampelan tekstin kanssa tavoittanut jotain olennaista lapsuuden taianomaisesta ytimestä.

Pääosan prinsessat ovat loistavia rooleissaan, aitoja ja vapautuneita. Ada Pusa on nappivalinta, ja ruumiillistaa Ninka Reitun mestarikuvituksen Pikkiriikki-kirjoista. Pikkiriikki on pirteän kaoottinen tuhmuroinnin primus motor. Pöjöläisen rooliksi saa olla niin sanottu straight man (woman?), mutta Pöjöläiselläkin on hetkensä kuten eeppinen ruoansyöntikilpailu, jossa Pöjöläinen päihittää markkinoiden mestarisyöjän 6–0 ja röyhtäisee päälle. Minni Kuivalainen on oivasti roolitettu ja luonteva.

Erikoismaininnan saa myös vähän isompi poika Eetu, jota esittää Valo Kortesmäki. Eetun roolihahmo on merkittävä parannus verrattuna Lampelan kirjojen hahmoon, jossa Räkä-Eetuksi kuvattu poika jätetään yksipuoliseksi ilkimykseksi. Ylipäätään suomalaisessa lastenkirjallisuudessa on tarpeettoman paljon ilkeää, kiusaamiseen verrattavaa nimittelyä, esimerkiksi Heinähattu & Vilttitossujen poliisit Rillirousku ja Isonapa. Varsinkin jälkimmäisen jatkuva fatsheimaus ja ruokapornoa muistuttavat money shotit leivosten kermavaahtojen roiskumisista ovat iljettäviä ja ilkeitä.

Räkä-Eetuksi nimittely on Lampelan kirjoissa rumaa ja tarpeetonta pikkulapsen leimaamista. Ei nuhalleen kukaan mitään voi, varsinkaan lapsi. Eetusta on elokuvassa tehty stereotyypin sijasta täysipainoinen ja moniulotteinen hahmo, jota Valo Kortesmäki tulkitsee hyvin. Eetun alkupuolen kiusaamisen ja äksyilyn alla piilee yksinäinen poika, jota on vaadittu kasvamaan liian nopeasti isoksi. Eetun vanhemmat eivät välitä riittävästi hänen tekemisistään tai hänen tarpeistaan leikkiä ja olla vielä ikäisensä. Eetua kaitsee vain välinpitämätön isosisko.

Eetu kuitenkin osaa ja ymmärtää pyytää anteeksi huonoa käytöstään, ja hän myös saa anteeksi. Myös Pikkiriikki ja Pöjöläinen kykenevät sopimaan riitansa ja ymmärtämään miksi toinen toimi niin kuin toimi. Anteeksiannon ja empatian teema on muutenkin yksi Prinsessa Pikkiriikin hallitsevista perusperiaatteista. Pyytämällä aidosti anteeksi asiat voidaan sopia. Toisen näkökulman voi ottaa huomioon ja sen jälkeen jatkaa luontevasti yhteisiä leikkejä. Omastaan voi myös jakaa ja samalla vastaanottaa toiselta. Pikkiriikin, Pöjöläisen ja Eetun osoittamaa viisautta ja kykyä vastaantuloon soisi tosielämäänkin aikuisten keskuuteen.

Prinsessa Pikkiriikki on laadullisesti ja sisällöllisesti vuosituhannen parhaita suomalaisia lastenelokuvia. Juoneen ja hahmoihin on keskitytty huolella, lasten annetaan olla keskiössä ja tarinassa on kaiken leikin ja hilpeiden tilanteiden keskellä syväulotteisempi taso. Hyvä roolitus, luonteva draaman kaari sekä pätevän empaattinen ohjaus viimeistelevät lopputuloksen.

Kokonaisnäkemystä heikentää ainoastaan Pikkiriikin naapurin Jenssenin tädin (Marja Packalén) ja tämän poliisisiskon välinen, irralliselta tuntunut nokittelu ja välienselvittely. Jenssenin siskoista tulivat osittain mieleen Heinähattu & Vilttitossu -sarjan Halibullenin sisaret, jotka myös saattavat jättää lapset oman onnensa nojaan kohkatessaan omiaan. Pikkuruisia lapsia kun ei olisi syytä jättää tarkoituksellisesti valvomatta ja huolehtimatta edes huumorin ja fiktion varjolla, vaikka tämä olikin yleinen tapa esimerkiksi allekirjoittaneen lapsuudessa kauan sitten.

Prinsessa Pikkiriikkiä oli katsomassa myös nuorempi kriitikko, vähän vajaa nelivuotias lukuisten teatterielokuvien konkari. Sekä elokuvan jälkeiset kommentit että elokuvan aikainen keskittynyt, hymyilevä kehonkieli vahvistivat näkemystä hyvästä, dynaamisesta teoksesta, jonka teemat resonoivat ja päähahmot vetosivat. Pikkiriikki-kirjat lähtivätkin elokuvan ennakkonäytöksen jälkeen heti kirjastosta lainaan, ja niitä on sen jälkeen luettu ahkerasti.

Pikkiriikin ja ystävien valkokangasseikkailut sopivat sekä prinsessoille että prinsseille. Sopiva tuhmurointi kun on universaalia.