Astrid Lindgrenin joulutarinoita valkokangas

Joulun alla saapuvat vääjäämättä joulutavarat, jouluvalmistelut ja jouluelokuvat. Vähän vanhemmille katsojille tuotiin tänä vuonna huono toimintajoulupläjäys Red One (2024). Nuoremmille on nyt tarjolla Astrid Lindgrenin joulutarinoita (2023), joka yhdistelee näyteltyä kehyskertomusta ja animoituja satusegmenttejä. Kello-Käki kertoo sairaille lapsille tarinoita, koska lasten vanhemmat ovat teljenneet pienokaiset yksinään sairastamaan huoneeseensa ja vetävät koko päivän lonkkaa olkkarissa.

Pituutta kaikille sallitulla elokuvalla on vain 52 minuuttia, mikä on teatterielokuvalle todella vähän. Syy tähän selittyy sillä, että se ei alun perin teatterielokuva olekaan. Teos esitettiin Ruotsin SVT:n jouluaattoaamun TV-spesiaalina jo viime vuoden puolella.

Teatterikierrokselle kokonaisuuden rahkeet eivät riitä siitä huolimatta, että animaatio-osuudet tehnyt Qvisten Animation on tehnyt tasaista jälkeä. Qvistenin kädenjälkeä on muun muassa laadukas Kolme iloista rosvoa (2023). Erityisesti näytellyt osuudet ovat halpaa ja sokerista kamariteatteria, jossa televisiotuotantomaisuus näkyy ankeasti. Halvalla tehtyjen puitteiden jähmeys sekä Lindgrenin pahasti vanhentunut dialogi tökkivät.

Astrid Lindgrenin (1907–2022) teokset toimivat nykyisin lähinnä oman kirjoitusaikansa ajankuvina ja heijastuksina menneestä maailmasta. Niiden maailma on nykypäivän lapsille hankala hahmotettava. Lapsihahmojen toiminta ja dialogi on kaukana todellisten lasten käytösmalleista ja kehityksestä. Se oli varmaan sitä jo Lindgrenin kulta-aikoina, mutta teoksiin liittyneen maalais- ja köyhyysnostalgian hälvettyä melkoisen monet tarinat ovat vain huonosti kirjoitettuja satuja.

Parhaissa Lindgrenin tarinoissa on reipasta kyseenalaistusta, mutta turhan monen Lindgrenin tarinan takaa paistaa näkemys, jossa köyhä voi parantaa elämäänsä lähinnä satuolentojen avulla. Tai ainakin voi aina kuolla tautiin ja päästä onnellisesti Nangijalaan. Ei puhettakaan, että paremmin pärjäävät auttaisivat yksinään kylmässä olevia lapsia tai sairastuneita vanhuksia. Kilttien ja vaivaisten lapsien sokerisen hunnun takaa piilee köyhyys, nälkä, ankeus ja järkähtämättömän tuntuinen luokkajako. Sellainen on Ruotsissa aina ollut, vaikka sitä on miten peitelty tekopyhillä kansankotitarinoilla.

Mukana koekaniinina teatterinäytöksessä oli nuorempi kriitikko tutustumassa ensi kertaa Lindgrenin maailmaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Kettu ja tonttu -tarina oli aiemmin tuttu, ja sekin on oikeastaan Lindgrenin tulkinta Karl-Erik Forsslundin sadusta. Tarina eläintä auttavasta tontusta resonoi parhaiten eläinrakasta nuorta arvioijaa.

Pekka Peukaloisen seikkailut kiinnostivat vihaista jättiläisrottaa lukuun ottamatta, samoin Taina Tomera auttamassa jalkansa katkonutta mummoa jouluvalmisteluissa herätti vastakaikua. Taina raatoi tosin hiki hatussa lastenkotiin joutumisen uhalla ja joutui ottamaan rutiköyhänä aikuisen vastuun kuusivuotiaana, mikä kiteyttää pitkälti Lindgrenin jouluisen tunnelman.

Oivaltavin huomio koski kuitenkin osiota, jossa Vaahteramäen Eemelin vanhemmat järjestivät joulujuhlat ja jossa Eemeli aloitti lumipallosodan. Ikävintä koko elokuvassa oli nuoremman kriitikon mielestä Eemelin isä, joka riehui, huusi ja kohteli huonosti lastaan joulujuhlien aikana.

Lapsen tuore näkemys asetti koko Eemeli-tarinat uuteen valoon. Henkilökohtaisesti en ole Eemeli-tarinoista ikinä pitänyt ja niistä on aikuisena jäänyt mielikuva Eemelistä riehuvana metkuilijana. Mutta mielikuva olikin osittain väärä. Tarinoiden antagonisti on varsinkin Lumisota-segmentin osalta Eemelin isä Anton, joka on kohtuuton despootti. Eemelillä on tervettä energiaa ja luovuutta, jota Anton tukahduttaa parhaansa mukaan.

Anton on varakas talollinen, joka on itara ja kitsas. Anton nuolee ylempänä sosiaalisessa hierarkiassa oleviensa takapuolia, kyykyttää palvelijoitaan ja jouluaattona sulkee oman lapsensa kylmään puuverstaaseen, kun muut herkuttelevat juhlapöydässä. Ei tämäntapainen käytös ainutlaatuista ollut tai ole, mutta mitään joulumieltä ei Eemelin isä tai lumipallosota-segmentti herättänyt. Pikemminkin aiheellisia kysymyksiä ja jatkokeskustelua moisesta käytöksestä, mikä oli elokuvan hedelmällisintä antia.

Seuraava kommentti oli, että elokuva oli liian pitkä. Tämä näkemys katsojalta, joka on vuotta nuorempana katsonut tuplat pidemmän elokuvan kiemurtelematta. Yleisnäkemys Astrid Lindgrenin joulutarinoista oli suorana lainauksena ”ei jatkoon”. Siihen näkemykseen yhtyy myös seniori, joka kiemurteli paikoin tuolissaan juniorin lailla.