Pelikaanimies valkokangas

Liisa Helmisen viisitoista vuotta sitten ensi-iltansa saanut Pelikaanimies on restauroitu digitaaliaikaan yhdessä Raimo O Niemen ohjaaman Pojan ja ilveksen (1998) kanssa. Restauroidut elokuvat tuodaan teattereihin ja niitä on mahdollista nähdä erikoisnäytöksissä ympäri maata. Kyseessä on hieno kulttuuriteko, sillä kumpikin elokuva oli aikanaan osa suomalaisen lasten- ja nuortenelokuvan ryhtiliikettä.

Vuosituhannen vaihteessa useampi suomalainen nimiohjaaja teki lastenelokuvia ja nosti samalla niiden arvostusta. Tienraivaajana voi perustellusti pitää juuri Niemen Poikaa ja ilvestä, joka teatterikierroksellaan keräsi lähes 400 000 katsojaa. Menestys näkyi lasten- ja nuortenelokuvien tuotannollisissa panostuksissa. Elokuviin satsattiin, niiden kerronta oli elokuvallista ja fantasiamaailmat huolella rakennettuja.

Olli Saarelan Röllissä ja metsänhengessä (2001) sekä Kaisa Rastimon Heinähatussa ja Vilttitossussa (2002) mielikuvitusmaailmat luotiin pieteetillä lavastuksen ja puvustuksen keinoin. Helmisen Pelikaanimiehessä fantasia luotiin visuaalisella kerronnalla ja Kari Ketosen oivallisella näyttelijätyöllä. Elokuva on hieno osoitus, miten yksinkertaisin keinoin elokuvallisuus on saavutettavissa.

Liisa Helminen tunnetaan arvostettujen lastenanimaatioiden Urpon ja Turpon sekä Turilaan ja Jäärän keskeisenä tekijänä. Pelikaanimiehenkin kuvallisen kerronnan voiman voi olettaa kumpuavan juuri animaatiotaiteen puolelta, jossa kuvalla on usein kielen narraatiota keskeisempi merkitys.

Pelikaanimiehen kerronnassa ja erityisesti lintumiehen luomisessa on luotettu Kari Ketosen näyttelijäntaitoihin ja katsojien mielikuvitukseen. Visuaaliset tehosteet ovat vähäisiä ja illuusio pelikaanimiehestä luodaan hienovaraisin ja sinänsä perinteisin kuvakerronnan keinoin. Lopputulos on silti kaukana kotikutoisuudesta tai ylikorostetusta ilmaisusta, johon Mari Rantasila osin sortui muutoin mainiossa Puluboin ja Ponin leffassa (2018). Pelikaanimiehen sofistikoidusti korostettu värimaailma yhdistettynä taidokkaisiin kuvasommitelmiin tekevät siitä yhden 2000-luvun visuaalisesti kekseliäimmistä ja eheimmistä suomalaiselokuvista.

Muotoa ei ole kuitenkaan laitettu Pelikaanimiehessä sisällön edelle. Leena Krohnin vuonna 1976 ilmestynyt lastenkirja Ihmisen vaatteissa on onnistuneesti sovitettu elokuvaksi, joka kertoo mielikuvituksellisen tarinan ihmisen hahmon ottaneesta pelikaanista (Kari Ketonen) ja lintumiehen salaisuudesta perille pääsevästä Emil-pojasta (Roni Haarakangas).

Tarinan pelkistetyimmällä tasolla kyse on varsin totutusta aiheesta, jossa syrjäytynyt, vailla ystäviä ja riittäviä sosiaalisia suhteita oleva lapsi luo itselleen oman mielikuvitusmaailmansa selviytyäkseen reaalimaailmassa kohtaamistaan asioista. Tarina on kerrottu hyvin humaanisti ja mielikuvitusmaailman kautta rakennetut sillat todellisen maailman asioihin ovat konkreettisia, kuten Spike Jonzen Hassuissa hurjissa hirviöissä (2009).

Pelikaanimiehen teemat yltävät myös tarinan perustasoa syvemmälle pureutuessaan luonnonsuojelun, ihmisen ja luonnon kohtaamisen sekä eläimen inhimillistämisen kysymyksiin. Niitä aikuiskatsojakin pohtii vielä pitkään elokuvan jälkeen.