God Bless America valkokangas

Bobcat Goldtwaithin ohjaama ja käsikirjoittama God Bless America sai viime kuun Night Visions -festareilla hyvän vastaanoton. Festariorganisaatio on nyt laittanut elokuvan laajempaan teatterilevitykseen, ja hyvä niin. God Bless America ei ole tekijänsä paras elokuva, mutta Goldtwaithin valtavirrasta poikkeavat elokuvat ovat kaikki näkemisen arvoisia.

Suomeen asti hänen elokuvansa eivät ole levinneet muutaman vuoden takaista Maailman parasta isää (2009) lukuun ottamatta, ja täällä päin mies tunnetaan luultavasti parhaiten Poliisiopiston jatko-osien ärsyttävä-äänisenä Zedinä. Todellisuudessa Goldtwaithilla on mittava ura stand up -koomikkona ja ohjaajana sekä television että elokuvan puolella.

God Bless America tuntuu usein siltä kuin se olisi jatke tekijänsä stand upille. Joel Murray tekee loistavan roolin Frankina, eronneena keski-ikäisenä miehenä, joka päivittelee nykymaailman ilkeyttä. Frank ei ymmärrä enää ympäröivää yhteiskuntaa, olipa kyse sitten tositeeveestä, itsekkäistä naapureista tai julkkiksista, jotka ovat olemassa vain jotta heitä voisi pilkata. Miksi ylläpitää sivilisaatiota, jos kukaan ei ole enää kiinnostunut olemaan sivistynyt?

Elokuvan alkupuolella on Frankin viisiminuuttinen monologi maailmanmenosta. Se on loistava, vihainen ja sanattomaksi vetävä kohtaus, joka kiteyttää elokuvan hengen täydellisesti. Tässä vaiheessa miettii, voisiko kyseessä olla Sydney Lumet’n Kasvojen kuvaruudussa (1976) veroinen satiiri mediasta. Muutenkin elokuvan ensimmäinen näytös hipoo täydellistä – Frankin elämä ja hänen mustat fantasiansa tuodaan esille vailla turhia kohtauksia, ja Frankin asenteen todella ymmärtää.

God Bless American ongelma on, että se lässähtää täydellisen alun jälkeen. Se on hyvä elokuva ja katsomisen arvoinen, mutta alku asettaa riman niin korkealle, että elokuva suorastaan kutsuu olemaan kriittinen itseään kohtaan. Eikä se ole satiiri ensinkään – elokuvan kuvitteelliset tv-ohjelmat ja hahmot eivät ole liioiteltuja vaan pikemminkin vain hatarasti verhoiltuja vastineita todellisuudesta. Sen sijaan God Bless America on sysimusta ja äärimmäisen mustavalkoinen komedia ja kostofantasia. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, ja elokuva on hauska alusta loppuun asti. Se vain olisi voinut olla paljon parempi.

Maailman paras isä oli tarkka satiiri ja sukelsi syvälle aihepiiriinsä julkisuuden tavoittelusta. Sen rinnalla God Bless America on haulikolla ammuttu pintaraapaisu helpoilla maaleilla, eikä elokuva tunnusta Frankin sanojen ja tekojen välistä ristiriitaa mitenkään. Ihmiset ovat ilkeitä, mutta ei maailmaa muuteta pamauttamalla eri mieltä olevilta aivoja pihalle.

Kun Frank erotetaan ja hänellä todetaan parantumaton aivokasvain, itsemurhan sijasta hän viime hetkellä päättääkin poistaa maailmasta kaikki ilkeät ihmiset. Kumppanikseen hän saa teini-ikäisen Roxyn (Tara Lynne Barr), joka innostuu Frankin ensimmäisestä taposta ja houkuttelee hänet jatkamaan.

Vaikka Frank ja Roxy innostuvat saarnaamaan tuon tuosta, eivät he sano mitään, mitä elokuvan alussa ei olisi jo sanottu. Elokuvan ongelma on myös se, että hahmot jäävät lopulta vain paasauksen välineiksi tekijälleen. Paasaus on hauskaa ja viihdyttävää, mutta elokuva kiertää kehää alun jälkeen. James Gunnin muutaman vuoden takainen Super (2010) on hieman samankaltainen elokuva hengeltään ja lähtökohdiltaan, mutta erona on se, että Superissa päähenkilöllä ja tarinalla on selkeä kaari, ja etenkin sankarin apulainen on Superissa toimiva hahmo siinä missä Roxy jää hataraksi.

Kuten sanottu, God Bless America on kaikesta kritiikistä huolimatta hyvä ja hauska elokuva. On vaikea olla eri mieltä mistään, mitä Bobcat sanoo Frankin tai Roxyn suulla. Vaikka elokuva tuhlaa ammuksensa heti alussa, riittää sen näppärä dialogi ja sysimusta huumori kantamaan elokuvaa loppuun asti. Ja Frankin ja Roxyn kostomatka on sinänsä varaventtiilin tapainen odysseia tyhmyyden ja ilkeyden läpi. Kukapa sitä ei olisi halunnut joskus hiljentää elokuvissa metelöijät lopullisesti.