Nader ja Simin: ero valkokangas

Iran on Lähi-idän ylivoimaisesti merkittävin elokuvamaa, jonka omaleimaista elokuvataidetta arvostetaan myös länsimaissa. Abbas Kiarostami, Mohsen ja Samira Makhmalbaf sekä Jafar Panahi ovat koko islamilaisen maailman tunnetuimpia ohjaajanimiä. Panahille viime vuonna langetettu vankeustuomio ja elokuvantekokielto herättivät laajaa kansainvälistä huomiota ja vastustusta.

Kaikesta tästä huolimatta on äärimmäisen harvinaista, että iranilainen elokuva pääsee teatterilevitykseen Suomessa. Asghar Farhadin ohjaama ja käsikirjoittama Nader ja Simin: ero (2011) kahmi useita palkintoja Berliinin elokuvajuhlilla, minkä lisäksi se keräsi miljoonayleisön Ranskassa. Menestyksen ansiosta elokuva on saatu levitykseen myös tänne meille.

Nader (Peyman Moaadi) ja Simin (Leila Hatami) ovat teheranilainen koulutettuun ja maallistuneeseen keskiluokkaan kuuluva aviopari. He ovat suunnitelleet muuttavansa ulkomaille, jotta 11-vuotias Termeh-tytär (Sarina Farhadi) saisi toisenlaisen kasvuympäristön. Suunnitelmat kuitenkin kariutuvat, koska Nader ei halua jättää Alzheimerin tautia sairastavaa isäänsä (Ali-Asghar Shahbazi) yksin. Pettynyt Simin laittaa avioeron vireille ja muuttaa vanhempiensa luokse, mistä käynnistyy hallitsemattomasti eteenpäin vyöryvä tapahtumaketju.

Elokuvan englanninkielinen nimi on A Separation. Nader ja Simin ei olekaan elokuva avioerosta, vaan erkaantumisesta – siitä väärinkäsitysten, ylpeyden ja kommunikoimattomuuden vyyhdistä, joka ajaa ihmisiä erilleen. Henkilöitä erottavat usein läpinäkyvät seinät tai ikkunat, jotka symboloivat ihmisten välille nousevia näkymättömiä muureja. Islamilaisen kulttuuripiirin elokuville ominaiseen tapaan Farhadi kuvaa perhettä mikrokosmoksena, jonka kautta kulttuurin ja yhteiskunnan jännitteet tulevat näkyviksi.

Käsikirjoittajana ansioitunut Peyman Moaadi näyttelee vakuuttavasti tukalaan tilanteeseen ajautunutta Naderia, joka joutuu turvautumaan muunneltuun totuuteen suoriutuakseen erilaisista vastuistaan. Naderin isän hoitajaksi pestatulla, syvästi uskonnollisella Raziehilla (Sareh Bayat) on omat syynsä turvautua valheisiin. Leila Hatamin emansipoitunut Simin jää etenkin elokuvan keskivaiheilla liikaakin taustalle, kun taas Shahab Hosseinilla on merkittävä rooli Raziehin äkkipikaisena aviomiehenä. Kaikki neljä näyttelijää palkittiin Berliinissä Hopeisella karhulla.

Aikuisten välienselvittelyjen jalkoihin jäävät lapset, Termeh ja Raziehin tytär Somayeh (Kimia Hosseini), heijastelevat surullisilla kasvoillaan vanhempiensa tuhoavaa peräänantamattomuutta. Myös Naderin Alzheimerin taudin mykistämä isä muodostaa eräänlaisen heijastuspinnan, jota vasten taipumattomien riitapukareiden toiminta näyttäytyy tyhmänylpeänä rimpuiluna. Farhadi käyttää puhumatonta vanhusta samaan tapaan kuin Aleksi Salmenperä teki elokuvassaan Paha perhe (2010), jossa Ismo Kallion esittämä muistisairas isä toimi jonkinlaisena sanattomana varoituksena pojalleen Mikaelille (Ville Virtanen).

Monet keskenään vastakkaiset pyrkimykset joutuvat Farhadin kuvaamassa dynaamisessa ja ristivetoisessa nyky-Iranissa törmäyskurssille. Sensuurista huolimatta tätä liikettä ja siitä aiheutuvia railoja on kyetty kuvaamaan sävykkäästi. Nader ja Simin: ero on intensiivinen ja tiukasti otteessaan pitävä draama, jonka esittämät moraaliset ja eettiset kysymykset ovat yleismaailmallisia.