Moulin Rouge valkokangas

Australialaissyntyinen Baz Luhrman muistetaan parhaiten muutaman vuoden takaisesta räiskyvästä Romeo & Julia -filmatisoinnistaan. Luhrman muokkasi William Shakespearen klassikkonäytelmästä visuaalisesti yltäkylläistä, MTV-ajan rock’n’roll-draamaa, vaikka tekstin tasolla pitäytyikin alkuperäisen poljennossa. Hämmästyttävä yhdistelmä tuotti yhden niistä harvoista Shakespearen valkokangassovituksista, jotka eivät kangistu pystyynkuolleeksi etäteatteriksi.

Moulin Rouge on helppo tunnistaa samaisen Luhrmanin teokseksi. Visuaalisen pinnan ja äänimaiseman tasolla se hyödyntää vastaavaa monikerroksisuuden ideaa. Kuva on jatkuvasti lastattu enemmän kuin täyteen koristeellista silmänruokaa, ääniraita puskee loppumattona jatkumona toisiinsa sulautuvia pophittejä. Moulin Rouge on kuitenkin siitä harvinainen nykyelokuva, että sitä voi hyvällä omatunnolla luonnehtia musikaaliksi. Kutakuinkin kuopattuna jo vuosikymmenet kitunut lajityyppi herää näin ainakin reiluksi kahdeksi tunniksi henkiin.

Musikaalia musikaalia

Lajityypin termein määriteltynä Moulin Rouge yhdistelee sekä backstage- että integroitua musikaalia. Ensinmainitulle ominaisesti sen juonessa on, rakkauden ohella, romanssin taustalla, kysymys teatteriesityksen valmistelusta. Filmin katsojalle siis tarjotaan musiikkinumeroita ikään kuin esitykseen kuuluvina. Kyseessä on Pariisin Montmartren kaupunginosassa sijainneeseen Moulin Rouge -yökerhoon valmisteltava "boheemihenkinen" musiikkinäytelmä Spectacular Spectacular. Rahoitus rajoja rikkovaan ja kalliiseen showhun saadaan rikkaalta herttuaöykkäriltä lupaamalla tälle hehkeä kurtisaani Satine (Nicole Kidman) ihan ikiomaksi. Satinen todellinen rakkaus on kuitenkin Ewan McGregorin esittämä nuori näytelmäkirjailija.

Integroidulle musikaalille ominaisesti henkilöt puhkeavat tuon tuosta lauluun myös ilman sen kummempaa ulkoista motiivia, lähinnä tunteitaan ilmaistakseen. Tällä alueella Moulin Rouge on aivan erityisen vahva. Sen musiikki on sekä vitsikäs että koskettava kollaasi huolella haltuun otettua pophistoriaa. Hienoimmaksi hetkeksi nousee McGregorin ja Kidmanin rakkauskohtaus norsun (!) katolla. Pariskunta käy läpi tukun tunnetuimpia rakkauslauluja Beatlesista U2:n ja Communardsin kautta Kissiin.

Tuskaa mikä-mikä-maassa

Vuosisadan alun Pariisi onkin Moulin Rougessa eri aikakausia ja tyylisuuntia yhdistelevä fantasiamaailma. Tragedian pelisäännöt ylettyvät kuitenkin sinnekin. Luhrmanin elokuva syventää äärimmäisen postmodernia pintatasoaan oikeasti koskettavalla ja surullisella rakkaustarinalla. McGregorin ja Kidmanin niskassa on koko kohtalon painolasti, väärinkäsitysten ja salattujen tunteiden, rahan ja rakkauden ristiriidan riivaama klassinen onnettoman lemmen tarina.

Keskeistä tunnevaikutuksen muodostumisessa on pääparin hyvä suoriutuminen rooleistaan. Sivuhenkilöistä monet on veistetty hupaisiksi boheemiteatterikarikatyyreiksi, mutta Kidman ja McGregor on onneksi ohjattu tekemään roolinsa vakavissaan. Moulin Rouge ei siten jää pelkäksi camp-irrotteluksi, vaan jatkaa ilon ja surun yhdistämisessä Romeo & Julian aloittamaa innovatiivista linjaa. Nyt tosin ilo on vielä pikkaisen räiskyvämpää, suru pohjattomampaa.